Monday, June 26, 2017

Hetta - Hetta vaellus, heinäkuu 2017

Reittisuunnitelma
(Tämä korvataan oikealla blogipostauksella reissun jälkeen. Tämä on täällä hätätilanteita varten, läheisille jätetyn tiedonn sähköinen kopio, joka on helposti saatavilla.)

SPOT messenger viestiseuranta (GPS sijainteja reissussa)
http://share.findmespot.com/shared/faces/viewspots.jsp?glId=0QtBPqnpOMtf4TxeK2Zxz8ZpM7bKiJBq4



0. päivä, su 2.7.2017
matkustus Hettaan, saapuminen 16:13 linja-autolla, järven ylitys venekyydillä
Pyhäkeron tupa, leiriytyminen
n. 5km

1. päivä, ma 3.7.2017
Pyhäkeron tupa
Sioskurun tupa
lounas
7.6 km
Hannukurun tupa
leiriytyminen
12.2 km
= ~20 km

2. päivä, ti 4.7.2017 Hannukurun tupa Suoskurun tupa lounas 5.6 km Lounaaseen, erämaavyöhykkeelle Suasjänkkä luoteeseen, Pahtaselkä Saariselkä länteen, Kuoppajävi leiriytyminen n 13 km Suoskurun tuvalta = ~ 18 km

3. päivä, ke 5.7.2017
Kuoppajäveltä pohjoiseen
Putkiharjut
Outtakankielinen
Pikku-Outakka
itään, Outakka
pohjoiseen, Sileävaara
luode, Ounastunturi
luode, Rautujärvi
leiriytyminen
= ~ 13 km

4. päivä, to 6.7.2017
Rautujärveltä pohjoiseen
Haritsavaara
Pyhäjärvi
n 7km
reittiä Hettaan
= ~ 15 km

5. päivä, pe 7.7.2017
matkustus Tampereelle / varapäivä jos reissu venyy

Tuesday, September 13, 2016

Pyöräretkikokeilu syyskuu 2016

Pyöräretkikokeilu syyskuu 2016

Syyskuun ollessa vielä lämmin minua ei huvittanut lähteä yön yli retkelle jalkaisin. En nimittäin pidä kuumasta ja rinkka selässä kulkiessa mukavuuslämpötilat ovat lähempänä kymmentä astetta. Nyt oli vielä vajaa kaksikymmentä lämpöä eikä rinkkaretki näin ollen innostanut. Retkelle kuitenkin halusin, joten päätin kokeilla polkupyöräretkeä yön yli.

Meillä onneksi sattuu olemaan polkupyörän peräkärry. Vastaava, kuin missä näkee lapsia kuljetettavan, mutta meidän on tavaraversio. Sillä on autottoman ihmisen hyvä kuljettaa vähän isommat ostokset kaupasta kotiin. Päätin siis ottaa sen matkalle ja pakata yöpymistarvikkeet sinne.

Minä nautin pienten hiekkateiden ajamisesta. Hyvin vähäinen liikenne, metsä ja pellot, luonto lähellä. En minä niin osaa sitä eritellä, mutta tykkään pikkuteistä. Siispä suuntasin sellaisille. Asun Tampereella Kalevassa ja tarkoitus oli polkea ensin Hervantaan ja sieltä etelään kohti Valkeakoskea kääntyen sopivassa kohdassa takaisin.

Peräkärryn kanssa ei tarvinnut olla niin tarkka mukana kulkevan tavaran painosta, joten otin mitä ajattelin tarvitsevani ja hieman extraa. Kärry kiinni pyörään ja polkemaan.

Ensimmäinen osuus Taivalpirtille saakka sujui helposti. Taivalpirtin lähellä on pätkän verran hyväkuntoista polkua, mutta peräkärryn takia päätin taluttaa sen osuuden. Meni ihan vaivattomasti.

Taivalpirtti on Tampereen taivaltajien, joka on Suomen ladun paikallisyhdistys, täkäläinen tukikohta. Olin monta kertaa poikennut siinä vieressä olevalla yleisessä käytössä olevalla tulipaikalla/laavulla, mutta nyt olin ensi kertaa sillä suunnalla liikkeellä Tampereen taivaltajiin liitymiseni jälkeen, joten pääsin nyt katsastamaan Taivalpirtin alueen.

En tullut käyneeksi sisällä pirtissä, koska se oli lukossa, mutta paikalla oli muita ihmisiä lämmittämäsä saunaa ja paistamassa makkaraa. Minä laitoin nuotiolla ruokaa ja jutustelin muiden kanssa hieman.

Lähdin siitä jatkamaan matkaa. Savontien ylitys ja edessä pari kilometriä hyvää polkua. Olisi mennyt helposti polkemalla ilman peräkärryä, mutta sen kanssa joutui taluttamaan. Vähän meinasi olla paikoitellen raskasta, mutta selvisi siitä ihan hyvin. Sen sijaan ikävä yllätys oli, että polun jälkeen alkanut metsäautotie oli saanut uuden sorapäällysteen. Se ei vielä ollut ollenkaan tiivistynyt ja varsin ikävän pehmeä ja irtonainen. Todella rasittava ja raskas polkea. Toivoin, että se olisi loppunut, mutta ei. Jatkui vaan. Sitä mentiin muutama kilometri. Muutama haarautuva pikkutie näytti siltä, että niitä ei oltu käyty päällystämässä ja elättelin toiveita, että Rutajärvelle vievä tiekin olisi jätetty ilman uutta soraa. Mutta ei tietenkään! Kiukustuksekseni uusi sora jatkui siihenkin suuntaan. Ei kuin polkien siis!

Pääsin vihdoin Rutajärven rantaan. Lähellä rantaa metsikön suojassa oli ruohoinen kohta, johon sain telttani. Siihen asettauduin yöksi. Järvellä leijui usvaa veden pinnan yllä ja aurinko alkoi jo laskemaan. Joutsenpari istui kivellä hieman kauempana. Metsäläntin takana näkymättömissä kuului olevan ihmisiä. Siellä on ilmeisesti Valkeakosken minkälie tupa. Vastaavanlainen juttu, kuin Taivalpirtti, oletan.

Nukuin alkuun hyvin, mutta heräsin, kun makuualusta tuntui lässähtäneen. Tajusin, että olin unohtanut venttiilin korkin auki. Siinä on sellainen poisvirtausestoläppä, mutta ei se täysin tiivis ole, tulppa on syytä laittaa paikalleen. Muutama pumppaus ilmaa, ja tulppa kiinni. Sitten oli taas hyvä nukkua. Loppuyöstä heräsin kylmyyteen. Ilma oli yli kymmenen astetta, mutta minulla oli kesäpussi mukana. Ajattelin, että sillä pitäisi tarjeta ihan hyvin, mutta ei sitten. Viimeinen kerta kyllä, kun sitä rotjaketta otan metsään mukaan. Taidan myydä pois pilkkahintaan, mokoma surkea rotjake.

Kylmyydestä johtuen pääsin kuitenkin aamulla ajoissa liikkeelle, kun en enää tarjennut nukkua. Aamutoimet pikavauhtia, jotta pääsee liikkeelle ja lämpiää.

Pyöräily aamuisilla pienillä hiekkateillä oli ihanaa. Siellä täällä leijui usvaa, nousevan auringon säteen paistoivat viistosi metsään, kuulas syys ilma. Erittäin kaunista. Siellä oli upeaa polkea rauhaksiaan eteenpäin. Tietkin olivat tällä kertaa hyvässä kunnossa, niitä oli ilo mennä.

Aamun edetessä ilma lämpeni. Matkalla oli edelleen kaunista. Aurinko paistoi ja tuuli ravisteli puista ensimmäisiä keltaisia lehtiä. Niitä leijaili hiljakseen tien yllä ja aurinko siivilöityi lehvästön läpi. Pienet hiekkatiet parhaimmillaan.

Pikkuhiljaa etenin, idän kautta kiertäen, takaisin kohti Taivalpirttiä. Saavuin sinne aamupäivällä. Tällä kertaa paikalla ei ollut ketään. Keittelin itselleni lounasta kaasulla. Ei huvittanut alkaa väsäämään nuotiota, halusin päästä jatkamaan matkaa. Taivalpirtiltä polki helposti Hervantaan. Kävin Salesta ostamassa jäätelön ja pidin pienen tauon siinä pihassa. Siitä olinkin jo yhden maissa kotona. Hyvä niin, koska muutakin tekemistä oli vielä.

Matkaa kertyi noin 60 km ja liikkeellä olin noin 5 tuntia, sisältäen polkemisen ja taluttamisen. Keskinopeus on kärryn kanssa joka tapauksessa verkkainen, mutta nyt se pitkä pätkä pehmeää soraa hidasti myös paljon. Haapalammintie näkyy olevan nimeltään. Sinne ei kannata mennä nyt polkupyörällä. Maastopyörällä pärjää kyllä, mutta ei se kivaa varmaan silläkään ole.

Kaldoaivin varustelista

Varusteet kaldoaivin reissulla elokuussa 2016. Lisäksi ruokaa kahdeksaksi päiväksi ja noin puoli litraa vettä. Rinkan lähtöpaino oli noin 22.5 kg. Ilman ruokaa ja vettä 15 kg.

Friday, September 9, 2016

Kaldoaivi elokuu 2016, Erätaival.com erämaavaelluskurssi, 7 päivää

Etsiskelin viime talvena retkeilyblogeja sekä opastettuja retkiä. Jossakin siinä yhteydessä silmiini sattui Erätaival.com, joka tarjoaa erilaisia retkeilykursseja. Heidän erämaavaellus-kurssi kuulosti heti siltä, mitä minä haluan. Otin siis yhteyttä ja pyysin lisätietoja. Vastauksen saatuani se kuulosti entistä paremmalta ja päätin ilmoittautua. Siispä elokuussa 2016 suunnattiin avotunturiin.

Olen itse sen lajin retkeilijä, joka haluaa nauttia olostaan. Maisemasta, olemisesta, kulkemisesta. Kilometrien suorittaminen ei minua niin kiinnosta, mieluummin nautin olemisestani ja kuljen lyhyempää päivämatkaa. Sellaista rentoa vaellusta. Juuri tähän saumaan iski tämä Erätaipaleen kurssi ja siksi valitsin juuri sen. Kurssia veti eräopas Minna Jakosuo, joka on myös Kuukausi yksin erämaassa blogin takana. Meitä kurssilaisia oli kaksi. Minä ja Satu. Kukaan meistä ei tuntenut toisia ennalta.

LYHYT VERSIO: Hieno reissu. Kannatti. Antoi varmuutta lähteä uudestaan tunturiin.

TÄHTIÄ: 4/5

HYVÄÄ: Porukka. Vaihtelevat säät ja maasto. Rentous. Opin kaikenlaista.

HUONOA: Etukäteisinformaatio oli hyvin niukkaa ja Minnaa oli vaikea saada kiinni. Annoimme tästä palautetta ja hän lupasi parantaa jatkossa.

Reissu alkoi tiistaina 9.8.2016 ja päättyi siitä viikon päästä tiistaina 16.8.2016. Minä, autoton ihmineni, pääsin kätevästi lappiin Minnan kyydillä Jyväskylästä. Alkuperäinen ajatus lähteä ennen seitsemää tiistai aamuna ja ajaa Kaldoaiviin ei onnistunut, koska Tampereelta ei kulje Jyväskylään junia niin aikaisin. Järjestely muokkautui sujuvasti niin, että lähdimme matkaan maanantai iltapäivällä Jyväskylästä ja ajoimme Rovaniemelle leirintäalueelle yöpymään teltassa. Tiistaina matka jatkui Nuorgamiin, jossa poimimme Sadun kyytiin ja ajoimme viimeisen pätkän Pulmankijärvelle. Näin pääsimme aloittamaan vaelluksen viiden, kuuden maissa. Tämä olikin itse asiassa oikein hyvä, niin ehdimme vielä kulkea muutaman kilometrin ja laittaa leirin rauhassa pystyyn. Jos olisimme ensin ajaneet koko päivän suoraan etelästä, niin olisimme olleet perillä vasta myöhään ja sitten olisi vielä pitänyt leiriytyä, kun kaikki olisivat jo olleet valmiiksi väsyneitä.

Minä en ollut aiemmmin käynyt Kuusamoa pohjoisempana (Karhunierros ), joten pohjoisen Lapin maisema oli minulle ihan uutta. Jokilaaksossa, josta lähdimme liikkeelle, oli tunturikoivumetsää. Ei niin erilaista Etelä-Suomalaiseen koivumetsään verrattuna, matalampaa vain. Yövyimme ensimmäisen yön joen lähellä.

Toisena päivänä nousimme tunturiin ja maisema muuttui. Ei enää rehevää jokilaaksoa koivikkoineen. Sen korvasi avoin tunturi, jossa puita ei paljoa ollut. Maa oli varvikkoa, kiviä ja vaivaiskoivua. Paikoitellen oli myös tunturikoivua. Alueella on joskus myös ollut joku tuhohyönteinen, joka on syönyt laajoja alueita koivikkoa ja siitä muistona on vain pystyyn kuolleet ja lahoavat rangat, jotka tuovat hyvin karun ja hieman aavemaisen tunnelman maisemaan.

Kuljimme aina noin 50 minuuttia, jota seurasi 10-15 minuutin tauko. Tällä lailla voimat pysyivät yllä ja jaksoimme hyvin. Tauolla rinkka pois, istahdus ja jotain pientä välipalaa. Pähkinöitä tai energiapatukka, tms. Vaelluskengät pois, jos siltä tuntui. Tätä rytmiä jatkaen jaksoimme hyvin kulkea päivän matkan. Huomaan, että olen aiemmilla reissuillani kulkenut liian pitkään yhtä soittoa ja tämä säännöllinen taukojen pitäminen oli todella hyvästä.

Käännyimme länteen seuraamaan pienempää joen haaraa. Matkalla Minna selitti suunnistamista maaston muotojen avulla. Kun läheskään kaikkia asioita, puroja, lampia, soita yms, ei ole merkitty karttaan, ainakaan isomman mittakaavan karttaan, niin on tärkeää kiivetä korkealle ja havainnoida edessä olevaa maisemaa. Tutkia sopivaa reittiä eteenpäin maaston muotojen ja kasvillisuuden perusteella. Kiertää isot kosteikot. Etsiä helpot reitit vaivaiskoivikkojen läpi. Tunnistaa tuntureiden ja lampien muodosta missä on ja mihin täytyy mennä. Kompassia ei välttämättä tarvitse, joskin siihen on hyvä silloin tällöin vilkaista, jotta varmistuu suunnasta. Se huomattiin hyvin sadepäivänä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisen illan telttapaikaksi katsottiin etukäteen korkealla tuntirissa sijaitseva lampi. Kun pääsemme perille kävi ilmi, että lampi oli kuiva. Onneksi lähellä kuitenkin virtasi pieni puro, josta saimme vettä. Paikka oli upea, maisemat korkealta olivat todella hienot. Syötyämme kiipesimme tunturin laelle ihailemaan auringon laskua. Luvassa olikin upea värinäytelmä, kun aurinko laski horisonttiin ja värjäsi koko taivaan oranssiin, punaiseen, vihreään ja sinisen sävyihin.

Kolmannen päivän aamulla meitä odotti hieno näky, kun kauempana maisemassa oli meitä alempana olevia pilviä tunturien välissä. Lähdimme liikkeelle tunturien rinnettä myötäillen, kohti seita-kiveä. Matkalla näimme tumman ruskean ketun. Se oli uteliaan varovainen ja kulki aina pätkän matkaa poispäin ja kääntyi sitten katselemaan meitä. Sitten se katosi näkyvistä. Pari mäkeä myöhemmin näimme sen uudestaan, se oli seurannut meitä. Nyt se kurkisti mäen harjan takaa, niin että korvat ja silmät pilkistivät. Vähän myöhemmin se näyttäytyi kokonaan, katseli meitä jonkin aikaa ja sitten katosi takaisin harjanteen taa.

Seita-kiveä lähestyessämme näimme parin, kolmen kilometrin päässä kaksi muuta vaeltajaa, jotka lähestyivät kiveä. Olimme kuitekin niin kaukana, että he ehtivät jo aikoja pois sieltä ennen kuin me saavuimme. Seita-kiven jälkeen oli muutamia poromiesten mökkejä. Yksi ihminenkin siellä oli, oli kalaan menossa. Olisi keittänyt meille kahvit, mutta meidän piti jatkaa matkaa. Sen enempää ei muita ihmisiä tällä reissulla nähty. Muutama merkki ihmisistä näkyi siellä täällä. Jalanjälki, palanen jotain ihmisen tekemää, kenties moottorikelkan jalaksen pala, savunhaju kerran.

Jatkoimme etelään ja pistimme leirin pystyyn järven rannalle, mäen rinteen suojaan. Pian alkoikin saderintama lähestyä ja menimme telttoihimme laittamaan ruokaa. Minä satun kovin pitämään kaikenlaisista koiranilmoista, kuten sade, joten puin kuorivaatteet päälle ja menin läheiselle kukkulalle ihailemaan pilvien liikettä ja rankemman sateen lähestymistä. Seisoskelin siellä ja katselin sään kulkua taivaalla, sateen ropinaa kuoriasulleni, tuulen tuiverrusta. Hieno ilma! Palasin takaisin leiriin, mutta seisoskelin vielä ulkona ihaillen sadetta. Huikkasin teltan ohi kävellessä, että ulkona on hienoa, johon Minna kommentoi teltasta, "Hullu! Mee nukkumaan!" :D

En malttanut vielä palata telttaani vaan ihailin vielä auringonlaskua. Sadepilvissä oli juuri sopiva repeämä, josta aurinko pääsi paistamaan ja värjäsi koko taivaanrannan aivan upean kullankeltaiseksi samalla kuin sade yhä ropisi. Erittäin kaunista. Kuvat eivät tee missään määrin oikeutta todellisuudelle. Auringon laskettua maltoin mennä nukkumaan.

Neljäs aamu alkoi harmaana. Heti aamusta ei satanut, mutta tunnin verran kuljettuamme sade alkoi. Ja se jatkuikin sitten koko päivän. Sadetta, tuulta ja kylmää. Tauot jäivät vähälle, kun sateessa ei tehnyt mieli pysähdellä. Lounasta söimme mukavan jyrkän rinteen suojassa, johon tuuli ei ottanut juuri yhtään. Mutta harmillisesti huonossa näkyvyydessä tulkitsimme maastoa väärin ja päädyimme liian etelään. Tässä kohtaa huomasi sen, että etenkin huonommassa näkyvyydessä, ja muutenkin jos ei ole varma, niin kannattaa välillä vilkaista kompassia ja varmistaa, että on oikeassa suunnassa.

Otimme GPSn käyttöön ja paikansimme itsemme sillä. Käytimme sitä myös takaisin reitillemme palaamiseen. Päädyimme lopulta sille polulle, jota halusimmekin seurata ja kuljimme sitä järveä kohti. Löysimme kelvollisen telttapaikan ja leiriydyimme. Kaikki olivatkin jo väsyneitä ja vaihtelevassa määrin kylmissään tai märkiä. Itsellä kuoriasu piti hyvin kuivana, mutta vasen kenkä päästi kärjestä vettä läpi. Koko päivän jatkuneessa sateessa kenkä oli lopulta aivan märkä.

Ihmettelin hieman, kun oma kompassini tuntui näyttävän ihan kummia suuntia, kun kääntyilin paikallani. Keksin sitten, että Ospreyn juomarakon letkun suuosassa on magneetti ja sille vastinkappalemagneetti rinkan rintaremmissä. Sitten kun ottaa kompassin taskusta ja katsoo suuntaa, niin se osoittaa koko lailla itseä kohti. Ei kovin hyvä. Siispä rintaremmimagneetti heti pois ja juomaletkun suuosa kauemmas. Sitten kun kompassia piti vähän kauempana itsestä, se toimi luotettavasti. Nyt kotiin tultua, otin magneetin pois suuosasta, ei enää häiritse kompassin toimintaa.

Opimme Minnalta myös hyvän vinkin sateeseen: kertakäyttökumihanskat. Ne ohuudestaan huolimatta pitävät kädet lämpiminä jatkuvassa sateessakin. Uskomatonta, mutta toimii. Ilmeisesti vapour lock ilmiö, josta jotkin talviretkeilyartikkelit ovat puhuneet.

Sateessa kulkiessa keskittyi paljon vain pääsemään eteenpäin. Välillä ihailin sadetta ja pilviä, mutta enimmäkseen mieli oli kiinni etenemisessä. Minä itse satun pitämään sateesta, kuten on varmaan käynyt ilmi, joten ihan mielelläni taivalsin päivän vaakasuorassa sateessa ja tuulessa. Isolta ostalta nautin siitä. Jossain vaiheessa vain alkoi tulla kylmä, enkä ollenkaan ajoissa pyytänyt taukoa, jotta saan lisäpaidan päälleni. Kun vihdoin niin tein, niin olo lämpeni ja mielialakin kohosi taas.

Viidentenä aamuna ei enää satanut. Olimme muutenkin suunnitelleet päivästä helpon ja rennon. Lyhyt siirtymä, leiri aikaisin pystyyn ja järven rantaan nautiskelemaan ja Sadun tapauksessa kalastamaan. Aloitimme kuivattelemalla varusteita kaikessa rauhassa. Siirtymään kuului korkean tunturin huiputus ja maisemien ihailu. Siellä täällä paistoi aurinkokin. Tunturin rinteestä löytyi mukava leiripaikka jo iltapäivällä. Loppupäivä meni leppoisasti rentoutuen.

Poroja toki näkyi, kun pohjoisessa Lapissa oltiin. Niitä oli siellä täällä aina muutama kerrallaan. Kovin arkoja olivat, lähtivät jo kaukaa juoksemaan karkuun. Esittivät kuinka keveästi tunturissä pääsee juoksemaan, ihan hetkessä viereisen tunturin rinteelle.

Silloin tällöin läheltämme pyrähti lentoon kiiruna tai riekko, joita minä en toki tunnista, mutta näin Minna sanoi. Silloin tällöin taivaalla kaarteli joku petolintu etsien saalista.

Kuudentena päivänä aloimme matkan kohti lähtöpaikkaa ja autoa. Kuljimme tunturien rinteitä kohti pohjoista. Sää pysyi puolipilvisenä ja miellyttävänä. Tuuli oli yhä kylmä korkeammalla ja sitä vastaan piti suojautua.

Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme kohti jokea, jota olimme alkumatkasta seuranneet. Nyt tarkoitus oli laskeutua alas jokilaaksoon ja tehdä kahlausharjoitus. Muuten kaikki purojen ylitykset olivat menneet helposti kenkiä pois ottamatta, mutta me halusimme tehdä myös kahlausharjoituksen. Siispä laskeuduimme joen varteen ja etsimme sopivaa ylityskohtaa. Minna selitti kuinka veden virtauksesta voi päätellä syvyyttä ja minkälainen on hyvä ylityskohta. Kahlasimme hieman alle polveeen olevassa vedessä vastarannalle ehkä kymmenen metrin matkan. Kyllä oli kylmää! Söimme vastarannalla lounaan ja kahlasimme takaisin. Reitti jatkui kiipeämällä pois jokilaaksosta ja yhytimme karttaan merkityn polun tunturista. Jollakulla oli kota erään pienen järven rannalla.

Viimeiseksi yöksi jäimme polun ja puron risteykseen, vai parin kilometrin päähän autosta. Söimme ja juttelimme vaelluksestamme. Annoimme Minnalle risuja ja ruusuja kurssista.

Viimeisenä päivänä oli vain parin kilometrin siirtymä autolle ja kotia kohti lähtö. Sadun jätimme Nuorgamiin, jossa hänellä oli auto parkissa. Minnalla oli asiaa Ivaloon ja hän antoi minulle samalla kyydin sinne.

Harmi vain, että Google Mapsistä katsoen "Ivalo linja-autoasema" näyttää Ivalon vanhalle linja-autoasemalle, josta bussit eivät enää kulje. Huomasin sen tietenkin siinä kohtaa, kun oma linja-autoni oli jo mennyt. Päivän viimeinen, tietenkin. Selvisi, että "Ivalo matkahuolto" näyttää Google Mapsissä oikean paikan. Noh, soitto Minnalle ja hän poimi minut kyytiin ja koitettiin ajaa bussia kiinni, mutta se todettiin nopeasti toivottomaksi. Minna kuitenkin tuntee ihmisiä ja sai minulle nopeasti yösijan Kiilopäältä, jonne hän minut heitti. Viivähdin siellä siis yhden ylimääräisen yön ja lähdin kotimatkalle seuraavana päivänä.

Sunday, June 12, 2016

Karhunkierros 2016-06

Vuonna 2015 heräsi kiinnostus kiertää Karhukierros. Alunperin minun piti tehdä se reissu jo syksyllä 2015, mutta se peruuntui. Kiersin silloin sen sijaan Birgitan polun Lempäälässä. Sinne pääsin lähtemään suoraan kotiovelta kävellen, joten se oli helppo valinta.

Jossain kohtaa talvea kypsyi ajatus tehdä Karhunkierrosreissu 2016 alkukesällä. Silloin, kun ei vielä ole liian kuuma, ei ehkä ole itikoita, eikä ennen kaikkea ole ihmisruuhkaa. Ajankohdaksi valikoitui kesäkuun ensimmäinen viikko, 1.6 - 6.6.2016.

Karhunkierroksen valitsin, koska se on Suomen tunnetuin ja suosituin reitti ja maisemia on internetissä kehuttu. Sen lisäksi se on hyvin merkitty ja paljon taivallettu reitti, joka sopii myös vähän vaeltaneelle. Oma retkeilykokemukseni kun on toistaiseksi vain lyhyistä retkistä Tampereen alueella. Tämä oli siis hyvä tilaisuus kartuttaa omaa retkeilykokemusta ja -osaamista suht varmalla ja turvallisella reitillä. Varsinaisestihan haluan vaeltamaan erämaahan, merkittyjen reittien ulkopuolelle, mutta jotta sinne uskallan lähteä, niin pitää edetä askel kerrallaan.

Ensimmäinen päivä, ke 1.6.2016

Linja-auto toi minut Hautajärven luontokeskukselle. Siitä alkaa karhunkierros. Siellä on myös karhunkierronksen luontokeskus, mutta yllättäen se olikin auki vain maanantaisin ja torstaisin. En siis päässytkään sinne lounaalle ja kahville, kuten olin alunperin ajatellut. Siispä rinkka selkään ja ensimmäiselle tulipaikalle, muutaman sadan metrin päähän tekemään retkilounas.

Heti alkuun oli selvää, että olin pakannut aivan liian painavan rinkan, 25 kg. Se painoi alkuun aivan saatanasti. Toisaalta, olen vielä sen verran aloittelija, että vielä ei ollut kertynyt kokemusta siitä, mikä kaikki kannattaa jättää kotiin ja mikä on tarpeen olla mukana. Tämän reissun jälkeen olen taas paljon viisaampi.

Keskiviikko oli tosi lämmin päivä, 23 C ja auringonpaistetta. Hyttyset olivat myös joukolla liikkeellä ja piirittivät minut hyvin pian. Oli pakko vaihtaa t-paita pitkähihaiseen paitaan ja laittaa hyttysverkko päähän, jotta mokomat inisijät eivät söisi minua ihan kokonaan. Hyttysverkko toimi oikein hyvin lierihatun kanssa, koska hatun lieri pitää verkon irti päästä, jolloin hyttyset eivät pääse puremaan. Kuumuus ja törkeän painava rinkka kuitenkin koettelivat matkaajaa jopa siinä määrin, että alkoi heikottaa. Pysähdyinkin siis heti ensimmäiselle laavulle, Perttumakoskelle. Lepäsin siinä laavulla, söin välipalaa ja keitin kahvit. Olo parani. Oli kuitenkin vielä niin kuuma, että katsoin parhaaksi vain lepäillä laavulla, kunnes ilma viilenee. Paulan tekemät välipalakeksit maistuivat oikein hyviltä, vaikka kotona ne tuntuivat aika margariinisilta. Retkellä ne olivat kuitenkin oikein hyviä ja antoivat energiaa. Nam. Ne tosin liiskaantuivat rinkassa yhdeksi isoksi kasaksi, joten ne saivat mielessäni nimen Paulan välipalakökkö. Siitä vaan lusikalla lohkoi palasen ja söi kahvin kanssa, nam.

En ollut kotona muistanut tarkistaa metsäpalovaroitusta. Se ei lukenut minun valmistautumislistassani. Siispä laitoin Paulalla kotiin viestiä ja kysyin tilannetta. Pian tulikin vastaus, että ei ole metsäpalovaroitusta. Siispä nuotio laavulla oli sallittua ja turvallista.

Illan lähestyessä ilma alkoi viiletä ja pilvistyä. Katsoin taivasta ja mietin, että näyttää siltä, että sadettakin saattaa tulla. Päätin lähteä liikkeelle. Ilma oli miellyttävä kulkea, joskin hyttyset olivat vielä kimpussani. Matkalla Vasaojan laavulle ukkonen saavutti minut. Yritin ehtiä pois sen alta, mutta en onnistunut. Sadevaatteet päälle siis ja odottamaan ukkosen ohi menemistä. Eipä siinä kauaa mennyt. Vasaojan laavulla varasin itselleni hyvän telttapaikan pystyttämällä telttani siihen. Siirryin siitä laavulle tekemään nuotion ja laittamaan ruokaa. Siinä kokkaillessa, syödessa ja illasta nauttiessa paikalle ilmeistyi toinenkin teltta. Kaksi muuta retkeilijää, jotka näin vain vilaukselta, koska he pysyivät teltassaan.

Nukuin yön todella hyvin. Raitis ulkoilma tekee hyvää, mutta ennen kaikkea edellisen yön vähäiset unet väsyttivät.

Matkustin Karhunkierrokselle julkisilla. Tampereelta yöjuna Kemijärvelle. Säästin, enkä ottanut makuupaikkaa, vaan istuinpaikan. Sen sai halvalla, kun osti lipun muutamaa viikkoa etukäteen. Kemijärveltä pääsee Sallaan pikkubussilla. Sallan ja Kuusamon lentokentän valillä kulkee lentokenttäbussi, jolla pääsee sekä Hautajärvelle, että Rukalle.

Junamatka sujui hyvin. Minulla oli tuuria, eikä vieressäni istunut kukaan. Siten saatoin etsiä mukavampaa asentoa penkissä ja yrittää torkkua. Lapin valoisa yö ei edistänyt nukkumista, mutta kun laitoin takin peitoksi päälleni ja hupun pääni päälle takaperin peittämään valon, niin sain torkuttua. Olisi pitänyt ottaa korvatulpat junamatkan ajalle. Joku kuorsasi hieman, mutta ei onneksi pahasti. Olihan minulla korvatulpat rinkassa, mutta en minä niitä sieltä olisi pystynyt kaivamaan esiin junassa.

Toinen päivä, ke 2.6.2016

Heräsin aamulla valoon ja lämpöön. Ei liikaan valoon, koska minulla oli putkihuivi silmillä. Eikä liikaan lämpöön, vaan sellaiseen miellyttävään auringonpaisteeseen. Oli kaunis aamu. Sadevaatteeni olivat yöllä kuivaneet narulla ulkona. Aloitin päiväni myslillä ja pakkasin tavarani ja telttani.

Olin varannut reissuun viisi päivää. Ennakkosuunnitelmani mukaan oli tarkoitus tehdä matkalla muutamia ylimääräisiä lenkkejä hienojen paikkojen kautta, mutta pirun painava rinkka muutti mieleni. Ei siis mitään ylimääräisiä kierroksia, vaan ihan perus Karhunkierroksen polku. En siis kiertänyt Kirkasvetisenlammen kautta, vaan menin suoraan Savilammen autiotuvalle. Siellä oli muutaman ihmisen porukka yöpymässä, eivät olleet vielä lähteneet liikkeelle, kun saavuin. Hyödynsin heidän sytyttämän nuotion ja laitoin siinä ruokaa. Huomasin, että omat aamiaiseni olivat hieman liian kevyitä, ne eivät pitäneet nälkää ollenkaan tarpeeksi kauan. Puuroa en suostu syömään, joten minun aamiaiseni on mysli. Kaupasta ostettu perusmyslipohja, johon lisään omia aineksia. Kuivahedelmiä, pähkinöitä, yms.

Tajusin pian, että olin ottanut varsin vähän kaasua mukaan. Alkuperäinne ajatukseni oli joka tapuksessa suosia nuotiota ruoanlaitossa, mutta aina se ei ole käytännöllistä hitautensa takia. Varsin rajallinen kaasumäärä kuitenkin rajoittaisi kokkailujani. Eli jatkossa riittävästi kaasua mukaan! Myös kellon metallinen ranneke tuntuu ikävältä kädessä. Täytyy vaihtaa tilalle nahkainen tämän reissun jälkeen. Kello sinänsä on kätevä ranteessa. Sillä voi arvioida etenemistään, kun tietää, että kulkee tyypilliseti noin 3 km/h. Se on näppärä myös, kun tietää, että ruokaa pitää kypsentää 10 min, tms. Ja yöttömässä yössä sillä näkee vuorokauden ajan yöllä, kun valon määrästä ei voi päätellä onko päivä vai yö.

Savilammelta matka jatkui Taivalkönkään autiotuvalle. Matkalla huomasin, että kengät kivistävät jalkojani, ja ihmettelin mistä se johtuu. Olin kuitenkin sisään ajanut niitä puolisen vuotta, enkä ollut aiemmin huomannut ongelmia. Toisaalta nyt oli ensi kertaa näin painava rinkka ja näin pitkä matka. Taivalkönkäällä lepuutin jalkojani ja söin välipalaa. Otin muutamia valokuvia. Siellä oli joku nainen viettämässä ruokataukoa ja juttelimme hetken varusteista.

Ylitin riippusillan, ihastelin näkymää alapuoliseen jokeen ja jatkoin matkaa kohti Runsulampea. Sää oli oikein hyvä, sellainen miellyttävä 17 C, enimmäkseen aurinkoista. Miellyttävä ilma kulkea.

Pidin tauon Runsulammen nuotiopaikalla. Söin sitruunakiisselin, ja että se olikin hyvää ja raikasta tällaisena lämpöisenä kesäpäivänä. Nautin auringonpaisteesta ja evästauostani, otin rauhallisesti. Edellisenä yönä samalla laavulla ollut pariskunta poikkesi lepäämässä hieman kauempana. Tunnistin heidät varusteista.

Alan ymmärtää, että kenkäni eivät todellakaan sovi omille jaloilleni ja että siitä tulee vielä ongelma tällä reissulla. Alan myös ymmärtää, että kyse on liian kapeasta lestistä. Jos sidon kengännauhat tiukasti varpaani puristuvat yhteen ja muuten on hyvä, mutta pikkuvarpaat jäävät joka askeleella puristuksiin viereisen varpaan alle ja käyvät kipeiksi. Jos taas jätän nauhat löysälle, niin pikkuvarvas ei puristu, mutta sen sijaan kengän pohjallisen reina painaa jalan molempiin syrjiin, eikä se oli juuri sen parempi. Huonompi juttu. Kodin lähellä näillä kengillä tekemäni retket olivat päiväretkiä kevyellä repulla, enkä siinä ollut huomannut tällaista ongelmaa. Mutta nyt se tuntuu. Aina pisemmän tauon jälkeen on parempi kävellä, mutta jos erehtyy kulkemaan liian pitkään ilman jalkojenlepuutustaukoa, niin matka käy tuskalliseksi.

Minun on tarkoitus majoittua johonkin Oulangan luontokeskuksen läheisyyteen. Haluaisin käydä siellä vähintäänkin kahvilla, ehkä myös lounaalla. Ja haluaisin ostaa karhupehmolelun. Ohan kyseessä Karhunkierros. Minulla on Seitsemisestä pieni kettupehmolelu ja haluaisin sille pienen karhun seuraksi.

Käy kuitenkin niin, että Oulangan luontokeskus on jo kiinni, kun ehdin sinne. Sitä ennen oli leirintäalue, mutta ei se ole vaeltajien telttailupaikka. Ostin kuitenkin jäätelön leirintäalueen kioskista. Jatkoin matkaa luontokeskukselta etsien ensimmäistä järkevää leiriytymispaikkaa. Siihen sattui valokuvareissulla ollut vanhempi mies, joka neuvoi minulle kauniin telttailupaikan, jonne oli itsekkin matkalla. Sinne vaan oli pari kilometriä luontokeskukselta ja minä olin jo ihan väsynyt ja jalat kivistivät. Siinä matkan varrella oli Karhunkierroksen hienoimpia nähtävyyksiä, Kiutakönkään koski ja kalliot. Kävin niitä hieman ihastelemassa, mutta olin niin väsynyt, että halusin vain päästä telttapaikalle. En todellakaan jaksanut kaivaa kameraa esiin, vaikka sieltä olisi saanut upeita kuvia. Ajattelin, että ehkä huomenna. Telttapaikalle oli kuitenkin sen verran matkaa, että en enää jaksanut palata takaisin seuraavana aamuna.

Telttapaikka itse oli hieman Kiutakönkään kosken jälkeen joen mutkassa. Kaunis paikka. En jaksanut tehdä nuotiota vaan tein kaasulla ruokaa ja menin nukkumaan.

Aloitin reissun tavaroiden kasaamisen sunnuntaina. Juna lähti tiistai iltana. Tavarat painoineen on taulukossa tietokoneella. Siellä on helppoa ruksia, mitä ottaa mukaan ja kone laskee painon automaattisesti. Ongelma on, että minulla ei vielä ollut kokemusta pitkistä reissuista, eikä siten oikein näkemystä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata ottaa mukaan. Siksi mukaan tuli mm. järjestelmäkamera. Se ei todellakaan kannattanut. Loistava kuvanlaatuhan siinä on, mutta painaa puolitoista kiloa. Se myös kulkee rinkassa, joten kuvia ottaakseen täytyy ottaa painava rinkka selästä, ottaa kamera rinkasta, ottaa muutama kuva, laittaa kamera takaisin rinkkaan ja nostaa pahuksen painava rinkka selkään. On aika selvää, että ei tullut kovin usein otettua kameraa esiin matkan varrella.

Olin toki tehnyt pari kolmen päivän reissua aiemmin, sekä useita yhden yön retkiä. Eli ei metsässä yöpyminen tai päivämatkan kulkeminen minulle mitään uutta olleet. Nyt vain matkaa oli pidemmänsti, öitä oli enemmän ja ruokaa piti ottaa mukaan enemmän. Ruoan pakkaaminen ja valmsitelu olikin yksi selkeä virhe. Nimittäin se jäi liian viime tippaan. Ostin kaupasta pari italianpata pussia ja jaoin ne kahtia. Lisäsin omia aineita mieleni mukaan ja pakkasin pakastepusseihin. Tein myös vastaavia pusseja kokonaan omista aineista, couscous ja pastapohjaisia. Cliff-patukoita välipalaksi, keksejä, näkkäriä, kahvia, pähkinöitä, yms. Ruokavalmisteluni tulivat valmiiksi lähtöä edeltävän päivän iltana. Se riitti ruokien osalta kyllä, mutta rinkka oli vielä pakkaamatta. Periaatteessa kaikki tavarat olivat työhuoneen lattialla kasassa odottamassa, mutta ne pitäisi vielä pakata.

Rinkan pakkasin lähtöpäivänä aamupäivällä. Se olisi kannattanut tehdä jo pari päivää aiemmin, mutta koska ruokavalmistelut venähtivät, niin se ei onnistunut aiemmin. Tästä seurasi se ikävä yllätys, että rinkka painoi ruoan ja veden kanssa aivan hemmetisti. 25 kg sanoi vaaka. Mielsin sen heti hyvin painavaksi, mutta en enää ehtinyt alkaa pohtia mitä jättää pois. Eikä minulla ollut kokemusta niin painavan rinkan kantamisesta, niin en tiennyt miten kamalan painavalta se tuntuu. Toki painoon selässä tottuu, mutta kyllä mielellän 5 kg pitäisi saada tuosta lähtöpainosta pois. Retken jälkeen onkin vuorossa tarkastelu siitä, mitä kaikkea olisi kannattanut jättää kotiin. Ja jonkinlaista kevyempien varusteiden hankintaa. Olen vähän varusteurheilija, ikävä kyllä.

Kolmas päivä, pe 3.6.2016

Päivä alkoi lämpöisenä, mutta päivän mittaan laski noin 15 asteen tienoille. Tuulinen ilma. Mukava ilma kulkea, ei enää ollut kuuma kävellessä, eikä enää itikoita. Reitti kulki alkuun hiekkaisen harjun päällä, joki vasemmalla. Kauniita jokimaisemia, auringonpaistetta, hieman tuulista. Muutamia päiväretkeilijöitä tuli vastaan.

Pysähdyin Ansakämpälle lounastauolle. Siellä ei ollut ketään muuta. Säästiin kaasuani ja keitin ruokaa kämpän kaasulla.

Matka jatkui, ilma viileni ja tuuli yltyi. Tulin illalla Jussinkämpälle, jonne myös päätin jäädä. Menin katettuun nuotiopaikkaan tekemään tulet ja laittamaan ruokaa. Mukava tunnelmallinen, hämärä paikka. Ja minä pidän nuotiosta ja savun hajusta. Jonkin ajan päästä sinne saapui myös pariskunta, joka oli ollut samalla laavulla teltassa ensimmäisenä yönä. Paljastui, että he ovat Helsinkiläis-Skottilainen pari ensimmäisellä pisemmällä retkellään. Jutusteltiin siinä hieman ruoan laiton lomassa.

Syötyäni siirryin kämppään. Se olikin tilava! Laitoin tavarani laverille oven vieressä olevaan syvennykseen ja hörpin teetä. Helsinkiläispari oli oven toisella puolen olevassa syvennyksessä olevalla laverilla. Vähän ajan päästä paikalle ilmaantui kolmen vaeltajan porukka. Yhdellä oli mielenkiinoinen, perässä vedettävä polkupyörän pyörään pohjautuva kesäahkio. Eräänlainen peräkärry, jossa vaelluskamppeet kulkivat. Hän oli myös puhelias, joten juttelimme siinä tuvalla ja vaihdoimme ajatuksia. Sain muutamia hyviä vinkkejä retkeilyyn ja tietoa edessä olevasta reitistä. Muun muassa sen, että Karhunkierroksen loppupuolella, Rukan mäkien luona, on muutamia tien ylityksiä, joissa on liimattu tolppaan taksin numero ja osoite, johon sen voi tilata. Se oli hyvä uutinen, koska kengät kivistivät jalkojani, enkä ollut varma mitä tehdä loppureissun kanssa. Ajattelin, että lopettaisin ennen rukan mäkiä kenkäongelman takia.

Huomaan eteneväni hieman hitaammin, kuin olin suunnitellut. Osaltaan johtuu kenkäongelmasta ja typerän painavasta rinkasta, mutta osaltaan vain haluan kulkea rauhalliseen tahtiin. Minä mieluummin nautin olostani retkellä, kuin suoritan. Siitä samasta syystä huomaan nauttivani leirissä olosta. Teltan pystytyksestä, tulien teosta, ruoan laitosta. Rauhallisesta olemisesta, luonnon seuraamisesta, katselemisesta ja kuuntelemisesta. Matkan kulkemisessa on myös oma viehätyksensä, mutta ainakaan näin merkityillä reiteillä se ei minulle ole se reissun kohokohta.

Neljäs päivä, la 4.6.2016

Heräsin aamulla siihen, että selkäni oli kipeä. Koitin löytää hyvää asentoa, mutta mitenkään ei ollut hyvä. Siispä ylös. Kello oli vasta seitsemän, mutta kolmikko oli jo heräilemässä. Minäkin pääsin siis aikaisin liikkeelle tänä aamuna, mikä oli hyvä juttu, vaikkakin tahatonta. Selkäkään ei vaivannut, kun olin pystyasennossa. Mysliaamiainen ja liikkeelle. Aamiaisen aikana ulkona satoi hetken lunta. Lämpöä oli viitisen astetta.

Jonkin matkaa kuljettuani tuvalla ollut kolmikko ohitti minut. Menivät ihan reipasta kyytiä eteenpäin. Minä pysähdyin parin tunnin jälkeen tulipaikalle laittamaan lounasta. Helsinkiläispari ohitti minut siinä. Ohitimme toisemme vielä pari kertaa päivän aikana toisen pitäessä taukoa.

Pientä karhunkierrosta lähestyttäessä polku seuraa jokea hyvin lähellä. Kartalla osuus näyttää hyvin helpolta, mutta todellisuudessa se oli varsin haastava. Polku oli kapea, jyrkässä rinteessä ja kovin kivinen ja juurinen. Horjahtamisen varaa ei juuri ollut, ellei halunnut päätyä jokeen. Välillä piti ottaa tukea puiden rungoista, välillä autaa tasapainoa vaellussauvalla. Kulkeminen oli hidasta ja vaivalloista. Lopulta se kuitenkin päättyi ja polku yhtyi Pieneen karhunkierrokseen. Se olikin sitten leveää ja helppoa polkua. Tosin jalkani olivat taas kipeät ja halusin lähinnä päästä taukopaikalle. Ilma oli aika viileä, viiden ja kymmenen asteen välillä ja tuulista.

Saavuin vihdoin Siilastuvalle. Olikin jo nälkä. Lounaaksi syömäni Real Turmat ruoka oli liian pieni annos, eikä pitänyt nälkää poissa. Helsinkiläispari oli tuvalla tauolla myös. He olivat lämmittäneet tupaa, joten siellä oli ihanan lämmin pitää taukoa. Jutustelimme siinä ruokaa tehdessä ja tuvan lämmöstä nauttiessa.

Ajattelin jatkaa Pienen karhunkierroksen ja Porontiman kämpän puolivälissä olevalle laavulle ja jäädä siihen yöksi. Reitti pienen karhun eteläpuolella oli kuitenkin helppokulkuista, ilma oli miellyttävä, eli sopivan viileä, mutta ei kylmä, ja minulla oli hyvä meno päällä, niin päätin jatkaa laavulta vielä Porontiman tuvalle. Lisäksi en oikein pitänyt siitä laavusta.

Maasto pienen karhun eteläpuolella oli talousmetsää, Oulangan luonnonpuisto loppuu Pienen Karhunkierroksen kohdalla. Silti, aika lailla itsenikin yllätykseksi, pidin siitä osuudesta paljon. Ehkä se on sellaista metsää, johon minä olen tottunut, en oikein tiedä. Jostain syystä kuitenkin pidin siitä. Jopa hakkuuaukeista, joissa kasvoi maassa pientä, kaunista valkoista kukkasta ja puiden puuttuessa näki ympärilleen hyvin.

Saavuin Porontiman kämpälle illalla. Se onkin jännä kaksiosainen kämppä, ilmeisesti vanha mylly. Toiseen puoleen oli jo majoittunut edellisyön kolmikko ja toisella puolella oli helsinkiläispari. Telttapaikalla oli jonkun ihmisen teltta, mutta en nähnyt hänestä vilaustakaan. Pystytin telttani ja tulin laavulle laittamaan ruokaa. Käytin taas kämpän kaasua, koska en jaksanut säätää nuotion kanssa ja omaa kaasua ei enää ollut paljoa jäljellä. Harkitsin jättäisinkö Rukan mäet väliin ja tilaisin taksin hieman ennen Porontimaa olevalle tielle, mutta jalkani eivät olleet enää ollenkaan niin kipeät, kuin aiemmin päivällä. Riittävän usein pidetyt tauot, kengät poissa jaloista, olivat auttaneet. Päätiin siis kuitenkin jatkaa kohti Rukaa ja katsoa tilannetta matkan edetessä. Lämpötila laski illalla 7 asteeseen. Päivällä oli ollut noin 10 C.

Viides päivä, su 5.6.2016

Tuli herättyä aika myöhään, vasta 9:30. Eipä se haitannut. Kolmikko oli lopettelemassa aamutoimiaan ja lähdössä liikkeelle. Neuvoivat käymään Porontimalta länteen, puron eteläpuolella olevalla kukkulalla. Siellä olisi kuulemma hienot näköalat. Kävin siis siellä aamutuimaan. Otin kameran mukaan, niin tuli sillekin jotain käyttöä.

Jonkin aikaa kolmikon lähdön jälkeen Helsinkiläispari oli ilmeisesti käynyt kurkkaamassa, millainen toinen puoli kämpästä on. Olivat huomanneet, että yksi kolmikosta oli jättänyt jälkeensä mustan pussukan, jossa oli kännykkä, lompakko ja vesipullo. Koitimme siinä selvittää, kuka hän on ja saisiko jostain selville kenen kanssa hän on matkalla. Kaivettiin puhelimesta numero ja soitin siihen. Sattui olemaan hänen poikansa. Kerroin, että isänsä oli unohtanut tavaransa kämpälle, että jos soittaisi vealluskavereille, niin saisi tiedon ja voisi tulla takaisin hakemaan tavaransa. Helsinkiläisillä oli tuli kaminassa, joten menin heidän seuraansa lämmittelemään joksikin aikaa. Ulkona satoi taas lunta jonkin aikaa. Tavaransa unohtanut tuli pian takaisin. Sanoi juosseensa 12 minuuttia. Minäkin aloin lähtemään liikkeelle. Rukan mäet odottivat.

Tästä tuleekin mieleeni vaeltajan värimaailma. Monet tuntuvat suosivan tummia ja maastoon sulautuvia sävyjä. Minäkin mielelläni sulaudun maastoon, mutta vain päiväretkillä. Aloitin oman retkeilyni armeijaylijäämätavaroilla ja -vaatteilla ja monet niistä ovatkin edelleen minulla käytössä. Hyvää laatua halvalla. Huono puoli on, että ne ovat painavia ja maastoväreissä. Maastokuviossa on pari huonoa puolta: ensinnä se näyttää tosi hölmöltä ihmisten ilmoilla, ja toisekseen hätätilanteessa se voi olla todella vaarallinen. Ne pelastetaan, jotka löydetään, kuten joku jollakin retkeilyfoorumilla totesi. Siksi itse suosin kirkkaita värejä. Etenkin kun enimmäkseen kuljen yksin. Kirkkaanväriset varusteet myös huomaa helpommin, jos sellaisen meinaa unohtaa taukopaikalle. Pimeässä tuvassa tai teltassa musta, tai muuten vaan tumma, pussi tai esine jää helposti huomaamatta. Huomiovärit ovat siis kovin hyödyllisä, ihan turvallisuusmielessä. Sattuu myös olemaan niin, että minä pidän kirkkaista väreistä. Keltainen on paras väri ikinä! Ostinkin muutama viikko ennen reissua keltaiset Fjällrävenin housut, joita myös pidin reissulla.

Opin myös, että kannattaa pitää mukana kynsileikkuri. Minulla oli kynsisakset, mutta ne eivät olleet niin hyvät. Leikkuri siis ensi kerralla.

Pidin ruokatauon Ison Kuikkalammen luona olevalla laavulla. Helsinkiläispari tuli siihen myös ja pysähtyi hetken, mutta jatkoivat suht pian matkaa. Siinä syödessäni muutama muukin vaeltaja pysähtyi siinä. Eräs nainen, selvästi kokenut vaeltaja, kertoi saavansa koko reissun tavarat viiteentoista kiloon. Siinä on tavoitetta! On kuulemma paljon mukavampi kulkea kevyellä rinkalla. Itse olisin tyytyväinen, kun saisin kainen kahteenkymmeneen kiloon reissun alussa.

Sitten olikin aika aloittaa Rukan mäkien kiipeäminen. Ensin lempeä nousu Isolle Kumpuvaaralle. Sieltä tultiin alas. Ja pari pienempää nyppylää ylös ja alas. Siinä tuli Konttainen näkyviin, ja oli selkeää, että reitti vie sinne. Näytti melkoiselta nousulta. Siinä oli ihan reippasti rappusia ja muuten vaan jyrkästi nousevaa polkua. Laskin huvikseni ja itseni rauhallisessa tahdissa pitääkseni rappuja venäjäksi. ????, ???, ???, .... ??? ????????? ????. Ei ihan täsmällinen lopputulos, mutta 171 porrasta ylös laskin. Huipulta oli hienot näköalat, mutta oli kylmä ja tuulista. Matkalla oli taas välillä satanut lunta. Evästauko huipulla ja eteenpäin. Laskin 275 rappusta alaspäin, tällä kertaa ihan suomeksi. Ja toki jyrkkää polkua lisäksi.

Konttaisen jälkeen oli vuorossa Valtavaaralle kiipeäminen. Se ei ollut niin jyrkkä, kuin konttainen, mutta pidempi nousu, onhan se korkeampi mäki. Kartasta kun katsoo, niin näyttää, että siinähän vain kiivetään muutaman mäen yli matkalla kohti Rukaa. Mutta ei ne olekaan mitään pieniä kiipeämisiä! Mäet sinänsä eivät ole mitenkään mahdottoman korkeita, mutta reitti menee hyvin jyrkistä kohdin. Paikoin oli rinteeseen kiinnitetty köysi auttamaan nousuissa ja laskuissa. Mietin, että onko tämän reitin pakko kulkea joku ikisen mäen huipun kautta! Eikö edes pari mäkeä oli voinut kiertää? Tai vaikka tehdä pieni koukaus ja nousta loivaa rinnettä sen sijaan, että noustaan siitä jyrkästä kohtaa. Mutta mahtavat näkymät sieltä oli. Sää oli epävakainen, sadepilvet kulkivat taivaalla, seuranaan sateettomia pilviä, siellä täällä pilkisti hieman aurinko. Todella kaunista. Paljon mielenkiintoisempaa, kuin sininen taivast olisi ollut. Nyt sai seurata pilvien liikettä taivaalla, sateen lähestymistä, alkamista ja väistymistä. Tuuli aika lailla koko ajan. Valtavaaran huipulla on pieni päivätupa. Söin siellä pähkinöitä ja lepäsin vähän aikaa. Käytin tilaisuuden hyväksi ja otin muutamia valokuvia. Laajakulmaobjektiivi pääsi nyt oikeuksiinsa.

Valtavaaran päivätuvalta olikin helppoa, selkeästi päiväretkeläisille tehtyä polkua ja alamäkeä Valtavaarenlammen laavulle. Siellä olikin Helsinkiläispari ruokatauolla. Liityin seuraan tekemään omaa päivällistäni. Jutustelimme siinä retkestä, jota olimme sattumalta tehteen aika samaan tahtiin. Kulkeneet polkua omaan tahtiimme, mutta nähneet monesti taukopaikoilla. He olivat päättäneet ottaa viimeiseksi yöksi motellihuoneen, koska laavun luona ei ollut hyvää telttapaikkaa ja heidän varusteillaan oli ollut edessä kurjan kylmä yö. Mietin itse jäädäkö siihen telttaan, mutta totesin, etten oikein perustanut paikasta. Lisäksi en halunnut jäädä ihan niin lähelle Rukaa, koska päiväretkeläisiä voisi olla jo aikaisin liikkeella, enkä minä halunnut herätä siihen, että joku tulee paistamaan makkaraa laavulle. Noudatin siis esimerkkiä ja otin myös huoneen siitä motellista. Älykännykän ihmeitä. Voi retken lopulla katsoa laavulla edullisen majoituksen viimeiseksi yöksi ja varata sen. Minä jäin vielä syömään, kun Jennifer ja Michael lähtivät viimeiselle taipaleelle.

Valtavaaralammen jälkeen oli vielä pari mäkeä kiivettävänä ylös ja alas. Mutta polku oli nyt selkeästi helpompaa, kallioon oli louhitty portaita, polkua oli pohjustettu eivätkä mäet olleet ihan niin jyrkkiä, kuin aiemmin. Selkeästi tehty helppoon retkeilyyn Rukalta Valtavaaran päivätuvalle ja taikaisin. Minä, hyvän karttani turvin, päätin oikaista hieman ja jätin väliin viimeisen mäen, jossa Rukan laskettelurinteet ovat. Ei minua laskettelurinteet kiinnosta ja näin pääsin oikaisemaan hiihtoreittiä pitkin lähemmäs motellia. Motelli oli ihan mukava, pikkuinen sellainen. Siellä oli kissa! Helsinkiläispari tuli hieman minun jälkeeni sinne, olivat kiivenneet viimeisenkin mäen ja kiertäneet Rukan kylän kautta. Motellilla oli lämmin sauna ja tuntuikin ihanalta päästä sinne. Oli mukavaa päättää retki oikeaan sänkyyn ja saunaan. Unen saaminen kesti hetken, kun jalat olivat suht jumissa, moittivat minua, että kiipesit ryökäle kaikki Rukan mäet!

Kotiinpaluupäivä, ma 6.6.2016

Söin motellilla viimeisen aamiaismysliannokseni. Hengailin jonkin aikaa ja silittelin huoneeseeni tullutta kissaa. Kyselin omistajalta mistä saisi lounasta ja sain jotakin vinkkiä. Olimme samaan aikaan lähdössä liikkeelle, minä ja Helsinkiläiset, joten kuljimme yhtä matkaa Rukan keskukseen. Siellä oli aivan kuollutta! Mikään paikka ei ollut auki! Vain K-market, josta kävimme hakemassa evästä. Todella off-season! Kun kerran mistään ei saanut ruokaa, niin lämmitin kaupasta ostamani keittoannoksen kaasukeittimellä siinä Rukan keskuksen keskellä, kukkapenkin kiveyksellä. Jennifer ja Michael lähtivät Linja-autolla Kuusamon lentokentälle. Minä jäin odottamaan, että samainen kyyti tulisi toiseen suuntaan ja veisi minut Sallaan. Rukalla oli sillä välin auennut Suomi-baari, joten menin sinne lämmittelemään ja juomaan kupin kahvia. Palasin kahden maissa bussipysäkille. Siihen kerääntyi pikkuhiljaa muitakin retkeilijöitä, mutta kaikki nousivat Hautajärvelle menevään Karhunkierrosbussiin. Minä jäin odottamana yhteyttä Sallaan. Se oli jonkin verran myöhässä, mutta se ei sinällään haitannut, eipähän tarvinnut odottaa Sallassa niin kauaa. Sieltä pääsi sitten Kemijärvelle, jossa juna jo odottikin laiturilla. Tällä kertaa en saanut koko penkkiriviä itselleni, vaan Rovaniemellä viereen tuli matkustaja. Se tarkoitti sitä, etten voinut torkkua kahden penkin leveydeltä. Näin jälkikäteen ajatellen kannattaa ehkä kuitenkin otaa makuuvaunupaikka lapin reissuille. Vaikka minä en kovin hyvin sellaisessakaan saa nukuttua, niin on siihen kuitenkin paremmin toivoa, kuin istualtaan. Maksaahan se enemmän, mutta ehkäpä se on sen arvoista.

Ja mitä tästä kaikesta opimme?

Ainakin sen, että hyvin jalkaan istuvat kengät ovat olennaisen tärkeät. Siispä nykyiset kengät ensin huolletaan ja sitten laitetaan myyntiin. Jospa joku ne ostaisi. Ensi tilassa menen myös kenkäostoksille, jotta ehdin ajaa uudet kengät sisään ennen seuraavaa reissua.

Toisekseen, painava reppu on huono juttu. Ei kulkeminen ole mukavaa, jos reppu painaa liikaa. On erinäisiä asoita, jotka olisi pitänyt jättää kotiin. Mutta mitä ne ovat, selvisi minulle vasta matkalla. On toisia tarvikkeita, joita täytyy vaihtaa kevyempiin. Ja ensi kerralla osaan kiinnittää paljon paremmin huomiota repun painoon, siihen mitä otan mukaan, ja mitä jätän pois. Joka reissulla oppii. Ja oppimista on vielä paljon jäljellä.

Seuraava reissu on jo suunnitteilla. Elokuussa olisi erämaavaelluskurssi Kaldoaivissa. Sikäli kun se järjestyy, en ole kuullut vielä siitä sen enempää, kuin ilmoittanut haluavani osallistua. (Otathan minut sinne kurssille, Minna, jookos, jookos!) Tämä Karhunkierros oli olennaisen tärkeä valmistautuminen myös sitä kurssia ajatellen. Tässä sain erinomaisen tilaisuuden testata varusteitani ja taitojani vähän pidemmällä reissulla. Huomasin mikä toimii, mikä ei toimi. Mitä kannattaa vaihtaa parempaan ja mitä ei kannata raahata mukana. Opin omasta vaellustyylistäni ja -vauhdistani, millainen kulkeminen minulle on mieluista. Varsinaisesti haluan retkeilemään merkittyjen reittien ulkopuolle. Kulkea erämaassa minne mieli tekee, etsiä leiripaikka, tehdä tulet, jos mahdollista, nauttia leirissä olosta. Jatkaa matkaa minne mieli tekee ja kulkea kompassin ja kartan avulla, ilman valmiita viittoja, jotka sanovat, että seuraavalle tulipaikalle on 7,3 km. Erämaan vapaus kutsuu.