torstai 31. elokuuta 2017

Lyhyt vaellus UKK puistoon, elokuu 2017




Kesän toinen vaellukseni suuntautui UKK puistoon. Ajankohdaksi valitsin elokuun lopun sillä ajatuksella, että pahin hyttysaika olisi ohi eikä enää olisi liian kuumakaan. Lisäksi edellinen reissuni oli heinäkuun alussa ja halusin vähän taukoa.

Tarkoitukseni oli tehdä kevytretkeilyvaellus, jossa kulkisin varsin pitkä matka kevyin kamppein, mutta vähän ennen lähtöpäivää päätin toisin. Tutkin sääennusteita, jotka lupasivat enemmän tai vähemmän sadetta kokolailla koko reissulle. Lisäksi oma fiilikseni muuttui hieman, teki mieli ottaa rennosti. Päätin siis tehdä perinteisemmän retken, ja pakkasin mukaan hieman enemmän tavaraa ja ennen kaikkea pari painavaa kampetta, kuten kirveen ja järjestelmäkameran. Lopulta lähtöpainoksi tuli 19 kg. Se ei kuulosta paljolta verrattuna edellisten vuosien retkien yli kahdenkymmenen kilon taakkoihin, mutta Hetta reissun viiteentoista kiloon verraten se painoi aika lailla.

Vaellukseni oli tarkoitus kestää kuusi päivää, mutta jouduin tyytymään kolmeen, koska polveni kävi heti alkuun kipeäksi ja katsoin parhaimmaksi keskeyttää.

Ke 23.8


Lähdin Tampereelta yöjunalla Rovaniemelle. Sieltä jatkoin linja-autolla Kiilopäälle, jonne saavuin puolen päivän aikaan. Söin lounaan ja lähdin sitten liikkeelle. Vaaka Kiilopäällä sanoi saman kuin kotona: rinkkani painoi 19 kg.

Lähdin seuraamaan latupohjaa kohti Rautulampea ja siellä olevaa päivätupaa. Polku nousi hiljakseen ylemmäs tunturiin, alkaen suht normaalista metsästä, joka pikkuhiljaa väheni ja vaihtui paljakaksi. Sää oli hyvä: pilvinen mutta sateeton. Ylös tunturiin päästyäni näkyvyyttä oli kilometritolkulla. Korkealla tuuli navakasti ja olin hyvilläni, että otin Fjällrävenin Keb takin mukaan. Olin sitä viime hetkellä pohtinut ja päätin ottaa sen. Se oli hyvä päätös, koska reissun koleassa ilmassa takki oli tarpeen. Kun pääsin kipuamaan polkua tarpeeksi korkealle tunturiin, näkymät avautuivat ja maisemat olivat upeat: viereisiä tuntureita, kauempia tuntureita, todella kaukaisia etäisyyden siniseen sävyttämiä tuntureita. Tunturien välisiä solia, joissa puro tai joki virtaa ja metsä peittää solan. Pilviä, jotka liikkuvat tunturien ja solien yllä, jossain sataa, toisaalla matalalla oleva pilvenhattara liikkuu tunturien välissä. Navakka tuuli, joka kuljetti pilviä mukanaan ja meinasi välillä tarrata hattuunikin.


Tämä oli hieno ensikosketus UKK puistoon. Avaraa tunturipaljakkaa, pilviä jotka maalasivat taivaanrantaa, maisemaa jota näki kaukaisuuteen. Juuri tätä minä tulin hakemaan. Juuri sitä olisi luvassa lisää, kunhan vaan ensin pääsisin Luirojärvelle. Sinne taas oli kahden päivän matka, joten kolmantena päivänä pääsisin tunturiylängölle ja Paratiisikuruun.

Rautulammella pidin lyhyen evästauon, olinhan äskettäin syönyt lounaan, ja matka jatkui. Kartasta katsoin, että Rautuojan molemmin puolin menee polku, mutta minun olisi parasta mennä pohjoista reunaa. Ajattelin, että Rautulammen päässä purosta pääsee parhaiten yli. Se onnistuikin helposti parille kivelle astuen. Takaisin tullessa, pari päivää myöhemmin, huomasin että aivan Rautulammen rannassa puron yli menee myös pieni silta, mutta sitä en vielä menomatkalla tiennyt enkä huomannut.

Rautulammelta matkani suuntautui Lankojärvelle, jonne olin ajatellut ensimmäisen yöpymisen. Matkaa sinne olisi reilu seitsemän kilometriä, joten siihen menisi pari tuntia. GPS kertoi, että kuljen hieman yli neljä kilometriä tunnissa kun kuljen normaalia retkeilynopeutta.

Matka Lankojärvelle ei ollut mitenkään erityisen mielenkiintoinen. Polku metsässä. Olen niitä nähnyt ja kulkenut ennenkin, ei sitä varten tarvitse tulla Lappiin. Keskityin kokolailla vain kulkemaan eteenpäin ja toivoin jo pääseväni perille.

Lankojärven lähestyessä vasen polveni alkoi ilmoitella itsestään. Se tekee sitä joskus. Toisinaan viikon vaellus ei aiheuta mitään ongelmia ja toisinaan puolen päivän kävely saa polveni kipeäksi. Ajattelin, että katsotaan yön yli. Ei se niin pahalta vaikuttanut.

Pääsin sitten Lankojärven tuvalle. Siellä oli neljä miestä, olivat juuri syömässä. Minä liityin seuraan tekemään itselleni sapuskaa ja syömään. Päätin kuitenkin yöpyä teltassa. Arvostan omaa rauhaani ja halusin olla teltassa, raikkaassa ulkoilmassa, ensimmäisenä yönä.

Vaikka rinkkani olikin perinteisen retkeilyn mittapuulla suht kevyt, 19 kg, niin silti se tuntui raskaalta ja ikävältä kantaa. Vuosi aiemmin lähtöpaino Kaldoaiviin oli reilun 23 kg ja se meni siellä ihan hyvin, sama rinkkakin. Mutta heinäkuun alun Hetta reissun kokemukseni viidentoista kilon lähtöpainolla oli jäänyt mieleen. Silloin askel oli kevyt, matka luisti ja mieli oli korkealla. Nyt askel ei ollut kevyt, vaan rinkka painoi ikävästi. Matka kyllä sujui, mutta ei niin luistavasti. Mieleni oli alkuun korkealla, tunturiylängön korkeudella. Mutta matkan siirtyessä matalammalle solaan, mielenikin tuli perästä.

Kiilopäältä Rautulammille on noin 11 km, josta Lankojärvelle noin 7.5 km. Se tekee päivämatkaksi noin 18.5 km.

To 24.8


Nukuin pitkään aamulla. Tai ainakin retkimielessä pitkään. Nousin yhdeksän aikaan ylös ja aloitin aamutouhut. Niihin aikoihin tuvalla yöpynyt porukka lähti jo liikkeelle. Minä taas huomasin aamutouhuissani, että polveni ei ollut parantunut yöllä. Se oli varsin kipeä, kun sitä käytti. Ja Luirojärvelle olisi 20 km ja siellä olisin kahden päivän matkan päässä Kiilopäästä. Totesin, että sinne lähteminen olisi huono ajatus. En ehkä alkuunkaan pääsisi kipeällä jalalla perille ja sieltä pois tuleminen olisi vaivalloista, jos jalkani ei paranisi. Lisäksi huomiselle, eli perjantaille, oli luvattu rankkaa sadetta koko päiväksi ja halusin silloin olla tuvalla suojassa. Siispä päätin tehdä lyhyen päivämatkan Porttikosken tuvalle.

Lankojärveltä pääsee Porttikosken tuvalle seuraamalla jokea pohjoiseen. Joen yli täytyy jossain kohtaa päästä, joko Lankojärven päässä kahlaamolla tai Porttikosken tuvan pohjoispuolella siltaa pitkin. Valitsin sillan. Se teki ylimääräiset kaksi kilometria matkaan, mutta aikaa oli vaikka kuinka ja kuljettava matka lyhyt, joten pieni kiertäminen ei haitannut. Polvi tuntui kulkiessa kipeältä ja olin hyvilläni, että päätin vaihtaa Luirojärven Porttikoskeen. Olisinhan voinut jäädä Lankojärvellekin, mutta halusin kuitenkin liikkua edes jonkin verran. Kartasta katsoen Porttikosken tupa on hieman syrjässä, joten oletin sen olevan rauhallinen.


Päätelmäni osoittautui oikeaksi. Tuvalla oli yksi ihminen pitämässä välipäivää, myöskin kipeän jalan takia. Itse saavuin sinne jossain kahden kolmen välillä ja loppupäivä kului lepäillessä ja välillä hieman jutellessa toisen tuvalla olijan kanssa. Välillä ruoan laittoa, paljon ikkunasta ulos katselua, ulkona virtaavan joen seuraamista. Aika kului pikkuhiljaa ja menin aikaisin nukkumaan. Illalla selkänikin vähän kiukutteli, joten lepopäivä oli paikallaan. Päätin myös keskeyttää vaellukseni ja palata Kiilopäälle. Itseään ei pidä rikkoa, eikä etenkään niin, että on parin päivän matkan päässä sivistyksestä.

Yllättäen Porttikosken tuvalla oli kännykkäkenttä. Puhelu onnistui hyvin ulkona, mutta sisällä pätkäisi. Viestit kuitenkin kulkivat hyvin. Tupakirjassa oli merkintöjä, joiden mukaan tuvalla toimii jopa datayhteys, ja omakin kännykkäni sen välillä sai, mutta ei kuitenkaan pystynyt dataa siirtämään.

Matkaa Lankojärveltä Porttikoskelle sillan kautta kiertäen kertyi noin kahdeksan kilometriä.

Pe 25.8


Perjantaina piti sataa kaatamalla. Olin ajatellut pysyä paikallani tuvalla ja pitää koko päivän sadetta. Aamulla herätessäni kuitenkin satoi vain vähän, joten päätin lähteä liikkeelle. Selkäni ei enää ollut kipeä, ja polvenikin oli eilisen levon myötä parempi. Olin alunperin ajatellut palaavani Kiilopäälle tunturien lakien muodostaman jonon kautta Puilakkapäältä lähtien. Mutta kipeä polvi, hieman liian painavalta tuntuva rinkka ja matalalla olevat pilvet, jotka peittivät tunturien huiput, saivat minut päättämään pysytellä matalalla.

Suuntasin ensin kilometrin verran pohjoiseen ylittämään joen siltaa pitkin, samaa, josta tulin eilen tuvalle päin. Siitä päätin lähteä suunnistamaan metsän poikki kohti Rautulampea. Kuljin ensin kompassisuunnalla kohti Puilakkapäätä. Kun maasto alkoi nousta jyrkemmin, vaihdoin suuntaa ja seurasin tunturin rinnettä korkeuskäyrää pitkin. Löysin hyvin tieni pienelle nimeättömälle lammelle, jonne olinkin menossa. Siitä uusi suunta Taimenlammen rantaan, jonne myöskin löysin helposti perille. Alkoi olla nälkä, joten keitin tihkusateessa kaasukeittimellä vettä ja tein ruokaa, sellaisen kaupasta ostetun aterian, johon lisätään vain kuuma vesi.

Metsässä suunnistaminen oli kivaa. Nautin siitä, kun saan aivan vapaasti valita omat reittini, kulkea miten lystään, tallustaa metsänpohjaa ilman, että seuraan polkua. Tämä oli selvästi tämän reissun tähän mennessä paras osuus. Metsä UKK puistossa on luonnontilaista, mikä erottaa sen metsästä Tampereen lähellä ja siksi siellä oli mukava kulkea. Metsää sinänsä kyllä näkee etelässäkin, ei se ole Lapissa sen kummempaa. Metsässä polkua kulkeminen on mielestäni suht tylsää, oli sitten Lapissa tai etelässä. Sitä voi tehdä Tampereella, ei sitä varten tarvitse matkata monta sataa kilometriä pohjoiseen. Mutta luonnontilaisessa metsässä omien reittien kulkeminen, kompassin, kartan ja GPS:n avulla suunnistaminen on mielenkiintoista ja tykkään siitä. Siinä on haastetta itselle: pitää osata suunnistaa, lukea karttaa, kulkea suunnassa, seurata maastonmuotoja, maastoa edessään ja mihin laittaa jalkansa kulkiessaan. Se on minulle mieluisin tapa liikkua luonnossa. Ja siihen tarpeeksi suuria luonnontilaisia metsiä ei etelästä niin vain löydäkään, ei ainakaan pidempiin matkoihin.


Taimenlammelta matkani jatkui lampeen laskevaa puroa yläjuoksulle seuraten, Karunaslaavun rinnettä pikku hiljaa kiiveten. Siitä aloin seurata Lankojärveen laskevaa puroa myötävirtaan. Se vei aika lähelle Lankojärveä, sen ja Rautulammen väliselle polulle. Siitä oli parin tunnin kävely Rautulammille polkua pitkin. Eihän se mitenkään mielenkiintoista ollut, mutta kuljettava oli. Ja vaikka umpimetsässä kulkeminen on paljon mielenkiintoisempaa, niin se on myös selkeästi hitaampaa. Olin ajatellut, että matkaan takaisin Kiilopäälle menee kaksi päivää. Yön voisin viettää Rautulammella teltassa.

Pääsin Rautulammen tuvalle jo vähän ennen viittä ja ajattelin, että tässähän on aikaa vielä vaikka kuinka. Tuvalla oli kaksi naista laittamassa ruokaa ja kuivattamassa kamppeitaan kaminan lämmössä. Päätin itsekkin tehdä ruokaa. Syömiseen menee retkellä aina aikansa. Ensin ruoka tai vesi pitää keittää ja sitten odotella vähintään yhtä kauan, että sapuska jäähtyy niin ettei se polta kieltä. Puoli kuuden aikaan olin kuitenkin valmis ja ajattelin, että en halua jäädä tähän, vaan mielelläni vielä ehtisin Kiilopäälle. Matkaa Kiilopäälle oli vielä kymmenen kilometriä. Laskeskelin, että ehtisin perille hyvin ennen pimeää tai Kiilopään vastaanoton sulkeutumista. Siispä liikkeelle!

Valitsin Rautulammen länsipäästä tunturiin kiipeävän polun. Pilvet olivat matalalla ja verhosivat tunturit sisäänsä. Kevyt sade vielä ensisestään heikensi näkyvyyttä. Tunturiin ja pilvien sisään nousetessa näkyvyys putosi ehkä kolmeen sataan metriin. Se oli omalla tavallaan hienoa ja kaunista. Ja uusi kokemus minulle sekin. Kuljin suht ripeään tahtiin polkua pitkin ja jossain kohtaa vaihdoin sadevaatteet takaisin päälle. Sade oli kevyttä, mutta pikkuhiljaa kuitenkin kasteli päällivaatteitani, joten päätin suojautua siltä. Ilma oli niin viileää, että ei tullut liian kuuma.

Polun ylittäessä Niilanpään, huipun eteläpuolella, päätin lähteä pois polulta. Kartasta katsoen minulla olisi loistava tilaisuus kulkea noin kolmen kilometrin pätkä avotunturissa ja sitten liittyä takaisin Kiilopäälle vievälle polulle.

Pilven peitossa olevassa paljakassa omaa reittiä kulkeminen oli aivan mahtavaa! Kartasta kompassisuunta, kompassilla maastosta kiintopiste, sinne kävely. Uudestaan kiintopiste, kävely. Toista. Koska näkyvyys oli vain kolmisensataa metriä, suuntaa ja kiintopisteitä piti tarkistaa usein. Mutta juuri tämä oli sitä, mitä tältä reissulta tulin hakemaan. Avotunturissa kulkemista, itse suunnistamista, ei polun seuraamista. Avoin maasto, jossa näkee kilometritolkulla hyvässä säässä, tai nyt sen verran kuin sumu salli. Tunturissa puhaltava tuuli, taivaalla ja myös alapuolella liikkuvat pilvet, kevyt sade. Se oli upeaa! Helppo paljakan kulkeminen, rakan väistely, hyvien kulkulinjojen hakeminen, nopea eteneminen. Tämä oli selkeästi reissun parasta antia. Toi elävästi mieleen Kaldoaivin reissun vuosi sitten.


Alkuperäisen kevytretkeilyyn tarkoitetun suunnitelman mukaan tunturipaljakkaa olisi ollut reissussa paljon. Tarkoitukseni oli nousta Luirojärven itäpuolisille tuntureille. Se jäi pois suunnitelmista siinä kohtaa, kun hylkäsin kevytretkipainotuksen. Tarkoitukseni oli kuitenkin mennä Paratiisikuruun ja siinä yhteydessä kulkea paljakassa. Mutta sekin jäi pois kun polveni kipeytyi, joten olin oikein iloinen, että sain tämän kolmen kilometrin oman reitin kulkemisen paljakassa. Olematon näkyvyys ei haitannut ollenkaan, päinvastoin se toi kulkemiseen ihan oman hienon tunnelmansa.


Niilanpään luoteisrinteellä aloin laskeutumaan kohti Kiilopäälle menevää hiihtolatupohjaa. Polveni ei ollut juuri vaivannut tänään. Tasaisella ja ylämäissä kulku oli sujuvaa ja nopeaakin. Mutta nyt jyrkempää alamäkeä laskeutuessa polveni ilmoitteli itsestään varsin ikävästi. Selvästi oli oikea päätös keskeyttää vaellus ja tulla pois tunturista. Olin todella hyvilläni, että minulla on vaellussauvat. Niistä sai hyvin tukea laskeutuessa, niillä pystyi paljon keventämään vasemmalle jalalle tulevaa rasitusta. Ne olivat muutenkin reissussa mielettömän hyvät. Kaikenlaisissa puron ja joen ylityksissä ne olivat korvaamattomat antamassa tukea ja tasapainoa, joka ei olisi ollut mahdollista ilman niitä.

Polkua oli vielä pari kolme kilometriä Kiilopäälle, jonne saavuin yhdeksän aikaan. Eli puolisen tuntia myöhemmin, kuin olin laskeskellut, mutta vielä hyvin ennen pimeää tai vastaanoton sulkeutumista. Sauna ja keittiö sen sijaan ehtivät mennä kiinni. Siinä majapaikkaa varatessani törmäsin Minnaan, joka oli vetämässä naisten retkeilykurssia Suomen ladulle, ja jonka Kaldoaivin vaelluskurssilla olin vuosi sitten.

Matkaa viimeisenä päivänä kertyi noin 24 km.

Yhteenveto ja varustehuomioita


Vaikka kuusi päivää vaellusta typistyi kolmeen päivään jalan kipeytymisen takia, en silti ole missään mielessä pettynyt. Reissu oli hyvä, sain hyviä muistoja ja kokemuksia. Tätä jälkikäteen miettiessäni ja analysoidessani opin taas paljon tulevia retkiä varten. Jaan niitä ajatuksiani tässä, koska siten saan hyvän kiertoon muillekin.

Aurinko ei reissussa paistanut. Ennustettu rankka sade jäi puuttumaan, mutta kevyttä tihkua riitti paljon. Lämpötilat vaihtelivat siinä viiden ja kymmenen asteen välillä. Minulla oli Fjälrävenin Keb vaatteet päällä, housut ja takki, ja ne osoittautuivat oikein erinomaisiksi. Suojasivat tuulelta ja jonkun aikaa tihkulta, mutta kuitenkin hengittivät hyvin. Tykkäsin. Marmot Minimalist sadetakki oli hyvä myös ja ennen kaikkea luotettava. Se toimi tarvittaessa myös tuulenpitävänä kerroksena.

Haglöfsin LIM sadehousut kokopitkällä vetoketjulla, siis niin että koko lahkeen matkalla on vetoketju, osoittautuivat hyvin käytännöllisiksi. Ne suojasivat mukavasti sateelta ja vetoketjua yläpäästä avaamalla pääsi silti käsiksi alla olevien vaellushousujen taskuihin. Samoin, jos olo meinasi käydä liian kuumaksi, eikä satanut liikaa, pystyi vetoketjua avaamaan yläpäästä tuuletusta varten. Kun samalla vielä avasi alla olevien vaellushousujen tuuletusvetoketjun, niin sai oikein hyvin ilmanvaihtoa jalkoihinsa. Samaan aikaan sadehousut kuitenkin suojasivat jalkoja maaston kosteudelta: puista, heinistä, yms. jalkoihin tarttuvalta vedeltä. Täytyy tosin huomata, että ne ovat ohutta materiaalia, johon risut ja oksat helposti repivät reikiä, joten jonkinlaista kangaspaikkaa on hyvä olla matkassa. Tällä reissulla ei repeämiä tapahtunut, osin koska tiesin varoa sitä, mutta aiemmin niihin on tullut muutama pieni reikä, jotka olen paikannut itseliimautuvalla kangaspaikalla.

Retkeilysauvat ovat todella hyödylliset. Niistä saa tukea vaikeassa maastossa tai muuten vain pahoissa paikoissa. Purojen ylitys kiviä pitkin harppomalla tai puun runkoa kulkien on helppoa, kun saa sauvoilla tukea sivuilta. Ylämäissä niillä voi avustaa jalkoja. Alamäissä pystyy jarruttamaan tai ottamaan painoa vastaan kipeältä jalalta. Niitä voi myös käyttää tarpin pystyttämisessä, joskaan sellaista ei minulla tällä retkellä ollut mukana.

Kirves, tai oikeastaan Skrama, oli aivan turha. Toisaalta olisi hienoa tehdä pieni nuotio jonnekin keskelle metsää ja istua tulilla. Mutta nyt oli niin märkää, ettei se kuitenkaan olisi onnistunut. Ja jotenkin minua kuitenkin huvittaa enemmän kulkea, kuin istuskella paikallaan. UKK puistossa on lisäksi tupia tiheään ja tuvilla valmiit puut ja tarvittaessa kirveskin, joten varsinaista tarvetta kirveen mukana kantamiselle ei ole. Kirves jääköön päiväretkille, jolloin sen paino ei haittaa.

Hyvällä kameralla sai hyvälaatuisia kuvia. Se kuitenkin painoi liikaa siitä saatavaan iloon nähden. Jääköön sekin päivä- tai yönyliretkille.

Tämän ja Hetta reissun yhdistetty oppi on, että kevytretkeily todella kiinnostaa minua. Vaikka 19 kg kuuden päivän vaellukselle ei välttämättä kuulosta paljolta, ei itsellekään, kun aiemmin rinkan paino on ollut luokkaa 23-25 kg vastaavassa tilanteessa, niin silti se on ikävä kantaa. Kantamismukavuus parani toisena päivänä, kun toisaalta totuin rinkkaan selässä ja toisaalta sain sen parempiin säätöihin. Mutta silti oli ikävä Hetta reissun 15 kg lähtöpainoa. Ja siinäkin on vielä varaa keventää. Minulla on aika paljon ruokaa (kuivaa, tottakai) mukana ja osa siitä voisi olla kevyempää. Pitää alkaa miettimään tarkemmin kuinka paljon syömistä ja minkälaista vaelluksella tarvitsee. Tämän vuoden vaellusten kantamusten ja ruokien kulutuksen analysointi auttaa tässä. Uskon, että pystyisin keventämään ehkä jopa pari sataa grammaa per päivä valitsemalla ruokani eri lailla. Viiden päivän reissulla se tarkoittaisi jo kilon eroa lähtöpainossa. Täytyy alkaa tekemään yön yli retkiä harjoitus- ja kokeilumielessä. Kuinka paljon ja minkälaista ruokaa mukaan. Mikä on riittävästi, millaisilla erilaisilla valinnoilla saa päivittäisen energian tarpeen kasaan ja kuinka paljon se painaa.

Internetissä ja jopa viimeisimmässä Retki-lehdessä (7/2017) puhutaan, että 40 litrainen reppu riittäisi viikon vaellukselle. Se kuulostaa varsin houkuttelevalta, mutta en tällä hetkellä itse ymmärrä miten se on mahdollista. Hetta reissun oppeja nimittäin on, että heinäkuussa voi sataa viisi senttiä lunta Lapissa. Siitä on selvittävä mukana olevilla varusteilla. Mutta itse aion kyllä suosia omaa 60 litraista kevyttä Exped Lightning rinkkaa. Ja aina parempi, jos se ei tule täyteen. Yön yli reissu onnistuu kyllä "päivärepulla" ja selvästi alle kymmenen kilon painolla, mutta pidempi aika maastossa vaatii hieman enemmän tavaraa mukaan ja ennen kaikkea ruokaa. Harjoituksia, excel laskelmia ja kokeiluita siis tiedossa. Päivitän tänne kokeiluiden tuloksia, kunhan niitä saadaan.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti