tiistai 11. heinäkuuta 2017

Hetta - Hetta vaellus heinäkuussa 2017

Päätin jo viime vuoden puolella kulkea tänä vuonna alkukesästä Hetta-Pallas reitin. Olin ajatellut alunperin Juhannusta edeltävää viikkoa, mutta todellä myöhäinen kevät ja kesä saivat minut siirtämään reissua kaksi viikkoa, eli heinäkuun alkuun.

Valitsin Hetta-Pallaksen, koska olen kuullut siitä hyvää. Kuulemma kauniita maisemia, tunturia ja helppo reitti.

Kun aloin alkukesällä tarkemmin suunnittelemaan milloin vaellan, miten sinne pääsee julkisilla ja millaista reittiä haluan kulkea, huomasin, että julkiset yhteydet Pallaksella eivät ole kovin kummoiset. Niinpä syntyi ajatus tehdä Hetta-Hetta vaellus. Ja koska polkua pitkin kulkeminen ei ole se kaikken mielenkiintoisin juttu minulle, niin päätin kulkea noin puolimatkaan Pallakselle, sitten poiketa merkatulta reitiltä sivuun, erämaavyöhykkeelle, ja tulla korkeiden tunturien kautta takaisin Hettaan. Tällä tavalla reissusta tulisi minulle paljon mielenkiintoisempi ja saisin hyvää harjoitusta erämaavaelluksesta. Samalla reissu olisi kuitenkin helppo ja mukava vaellus, jossa kokoajan ollaan päivämatkan päässä merkatusta reitistä ja tuvista.

Reittisuunnitelma oli tällainen


0. päivä. Sunnuntai. Matkustus ja lähtö


Sunnuntai meni paljolti linja-autossa istuessa. Olin tullut yöjunalla Rovaniemelle ja jouduin siellä odottelemaan muutaman tunnin linja-auton lähtöä. Se vei Hettaan, jossa olin puoli viiden maissa. Olin etukäteen sopinut venekyydin Hetan Kodalta, jonka yhteystiedot olivat luontoon.fi sivulla Hetta-Pallas reitin kuvauksessa. Itse asiassa helpommalla ja nopeammin olisi päässyt hyppäämällä linja-autosta pois Hetan keskustassa, jossa aivan pysäkin vieressä on hopeaseppä, joka myös tarjoaa venekyytejä.

Reitille päästyäni kävelin suht rauhallisesti Pyhäkeron tuvalle ja suunnitelmani mukaan päätin jäädä siihen ensimmäiseksi yöksi. Siten tunturiin kapuaminen jäisi maanantaille eikä minun heti ensimmäisenä iltana tarvitsisi kävellä Sioskuruun asti, jossa seuraava tupa sijaitsee.

Pyhäkeron tuvalla näin ihka elävän käen. Tunnistin sen äänestä, kun se nopeasti lensi pihapiirin poikki. Niin nopeasti meni, ettei siitä mitään oikein ehtinyt nähdä.

Ensimmäinen päivä oli lyhyt sekä ajallisesti, että matkan suhteen. 6.7 km Pyhäkeron tuvalle järven rannasta.

1. päivä. Maanantai. Polku jatkuu silmänkantamattomiin


Heräilin rauhassa ja lähdin vähän toivottua myöhemmin liikkeelle. Siinä vähän kymmenen jälkeen, ehkä. Sää oli loistava. Aurinko paistoi, ilma oli sopivan lämmin, mutta tunturituulen myötä ei ollut liian kuuma. Unohdin laittaa aurinkovoidetta ja päivän mittaan poltin itseni ikävästi.

Nousu Pyhäkerolle sujui mukavasti. Tunturissa oli edelleen myöhäisen kevään myötä muutamia laikkuja lunta varjopaikoissa. Maasto oli vehreää, kuivaa ja polkua oli helppo kulkea. Kauniit lilat kukat matalissa varvuissa koristivat tunturin rinteitä.

Pyhäkerolta polku laskeutui rauhallisesti Sioskuruun, jossa on varaus- ja autiotupa. Siellä ei ollut ketään, kun tulin paikalle. Näin edellisten kukijoiden nousevan rinnettä etelään tuvalta, kun itse lähestyin sitä pohjoisesta. Söin lounaan tuvan terassilla nauttien upeasta säästä.

Suunnitelmani oli mennä joko Pahakurun tai Hannukurun tuvalle seuraavaksi yöksi, joten lähdin jatkamaan matkaa. Sinne päin maasto nousee taas tunturipaljakalle. Näkyvyyttä on kilometrejä joka suuntaan ja polku kulkee tunturien välistä etelään niin, että sen näkee kaukaa, edellisiltä nyppylöiltä.

Sioskurusta etelään kulkiessa oli kuin olisi ollut Tarussa sormusten herrasta.

Polku, jonka ovelta alkavan näin, jatkuu silmänkantamattomiin edessäin. Sitä taivallan kohti päämäärää kaukaista, liekö tieni minne vie, liekö siellä Lothlorien?

Kävi lopulta niin, että siellä oli Pass of Caradhras, mutta mennään siihen torstain osuudessa.

Maanantaina askel oli kevyt. Polku oli helppokulkuista, ilma kaunis ja teki mieli kävellä reippaasti. Siihen osaltaan vaikuttaa, että minulla oli suht kevyt rinkka.

Olen nimittäin edellisen talven aikana kohtalaisessa määrin hurahtanut kevytretkeilyn ihanuuteen. Että ei tarvitsekaan kantaa yli kahdenkymmenen kilon rinkaa, eikä kulkemisen tarvitse olla raskasta. Kun valitsee varusteensa tarkemmin, sekä osto- että pakkaushetkellä, niin rinkka jää paljon kevyemmäksi, jolloin myös kulkeminen on paljon kevyempää ja nopeampaa.

Valitettavasti se tarkoittaa sitä, että retkeilyvarusteensa joutuu tilaamaan ulkomailta, koska Suomesta kevytvarusteita ei saa, ei ainakaan liikkeissä asioimalla (Tampereella). www.ultralightoutdoorgear.co.uk on yksi vaihtoehto.

Muistan, kun noin vuosi sitten olin kiertämässä Karhunkierroksen. Silloin rinkka painoi omastakin mielestäni aivan liikaa. Lähtöpaino oli siinä 25 kg. Sen raahaaminen siellä reitillä oli raskasta ja väsyttävää ja monena päivänä olin leiripaikalle saavuttaessa jo ihan puhki. Jollakin tauolla siellä samalla taukopaikalla pysähtyi joku nainen, jolla oli silminnähden kevyt varustus ja lähtöpaino oli kuulemma luokkaa 15 kg. Silloin ajattelin, että mahdanko itse koskaan päästä sellaiseen, että siinäpä on tavoitetta vuosiksi eteenpäin.

Noh, tällä reissulla oma rinkan lähtöpaino, ruoat, polttoaine ja puoli litraa vettä mukaan lukien, oli siinä 15.5kg. Eli mahtava parannus! Siinä on vieläkin varaa keventää, mutta tässä vaiheessa ei vielä ollut käsitystä kuinka. Nyt reisun jälkeen tiedän jo hiukan enemmän. Mutta tämä on ajan myötä kehittyvä asia, jokaisen reissun jälkeen tietää paremmin. Kuivapainon sain jo vähän yli yhdeksään kiloon, ainakin excel laskelman mukaan. En varsinaisesti muista punnitsinko rinkkaa siinä kohtaa. Vielä kun saisi pari kiloa pois, niin vois vaikka ottaa järjestelmäkameran mukaan. Siis vaihtaa pari kiloa muuta kameraan.

Joka tapauksessa. Kevyellä rinkalla oli askelkin kevyt. Matka sujui joutuisasti, nousut eivät tuntuneet pahoilta ja jaksoin kulkea uskomattoman hyvin. Pääsin helposti Pahakurun kämpälle. Siinä tulikin sopivasti sadepilvi juuri kohdalle, joten tuvassa oli hyvä syödä, levätä ja jutella parin muun kulkijan kanssa odotellen sateen siirtymistä.

Pahakurun tupa on vielä paljakan reunalla, joten siellä on hieno näkyvyys ympäriinsä. Heti sen jälkeen polku kuitenkin laskeutuu kuruun, metsän suojaan. Myös polku muuttuu siellä selkeästi vaikeampikulkuiseksi. Kiviseksi, juuriseksi, kosteammaksi. Myös itikat tuntuivat tykkäävään kurusta, tunturissa niitä ei ollut.

Päätin jatkaa Hannukurun tuvalle, jonne oli lyhyt matka. Mutta jotenkin en oikein tykännyt paikasta. Ehkä se tuntui jo liikaa rakennetulta, ehkä hyttysiä oli liikaa. Ja minun teki vielä mieli jatkaa. Siispä lähdin vielä kohti Suoskurun kotaa.

Takaisin tunturiin noustessa itikat pikkuhiljaa hävisivät ja sitä myötä mieli parani. Lähellä paljakan rajaa, minut yhytti sadekuuro. Vasemmalla oli tumma sadepilvi, minun kohdalla satoi, ja takaoikealta paistoi aurinko. Kun kääntyi katsomaan kohti aurinkoa, se paistoi läpi sateen ja kaikki, koko tunturimaisema huippuineen ja laaksoineen sai upean vaalean harsopeitteen auringonvalon siivilöityessä sateen läpi. Mielettömän kaunista. Toiseen suuntaan kääntyen ja katsoen näkyi mahtava kaksoissateenkaari tummaa sadepilveä vasten. Tämän täytyi olla se Lothlorien!

Suoskurun kodalla ei ollut ketään. Laitoin siellä ruokaa ja pystytin teltan kodan lähelle, nyppylän päälle. Minä pidan omasta rauhastani ja tykkään olla teltassa. Suoskurulla vesi on keitettävä, joten otin osan keitetystä vedestä jäähtymään juomavedeksi ja lopulla tein ruokaa.

Toisena päivänä askel oli niin kevyt, että matkaakin kertyi 27.2 km.
Mitä opin tänään?
  • Kevyt rinkka on mahtava! Kevyet kengät ovat mahtavat! Tunturipaljakka on mahtavaa!

2. päivä. Tiistai. Pois polulta


Yöllä oli satanut jonkin verran, mutta aamulla oli selkeää. Olin internetistä lukenut vinkin, että avaruuslakanaa voi käyttää teltan maavaattena, joten olin päättänyt kokeilla sitä. Huomasin, että se on vähän huono ajatus, koska jos sataa, tai maa on märkää, on myös avaruuslakana sitten aamulla märkä. Mikä ei ole ollenkaan niin hyvä juttu sitten, jos sitä sattuisi tarvitsemaan. Annan sen siis jatkossa olla varalla rinkassa ja pakattuna minigrippiin.

Minua ei huvittanut alkaa tuhraamaan tulenteon, veden keittämisen (juomavesi keitettävä, luki Suoskurun kodalla) ja jäähdyttämisen kanssa, joten päätin jättää aamiaisen myöhemmäksi ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaa. Minulla oli vajaa puoli litraa vettä jäljellä ja ajattelin, että se kyllä riittää. Olin katsonut kartasta, että Lumikeron ensimmäisen huipun jälkeen on länsirinteessä puro. Se ei ole merkityllä reitillä, mutta koska muutenkin oli tarkoituksenani siltä tänä aamuna lähteä, niin tuo puro olisi oiva kohta.

Siispä kiipeämään Lumikero. Nousu oli jyrkähkö ja pitkähkö. Mutta näkymät huipulta olivat kauniit. Siinä katsellessä Pyhäkeron huippu reitin pohjoispäässä peittyi lännestä lähestyviin pilviin. Oli luvattu sadetta iltapäivälle ja näytti siltä, että pilvirintama alkoi lähestymään.

Löysin etsimäni puron kuljettuani hieman Lumikeron rinnettä alaspäin. Sain siinä vesipulloni täytettyä ja söin aamiasen. Kuljetin reissulla kahta puolen litran ihan tavallista muovipulloa. Joku internetissä sanoi, että Hetta-Pallas reitillä veden saanti ei aina ole niin helppoa ja kannattaa siksi kuljettaa riittävästi vettä mukana. Siksipä minäkin täytin tuvilla molemmat pullot. Se osoittautui yleensä vähän liialliseksi. Puolikin litraa olisi hyvin riittänyt. Vettä sai kyllä riittävän usein. Pari poikkeustakin toki mukaan mahtui, kuten Suoskuru, jossa vesi piti keittää. Sitä siis oli saatavilla, mutta koska minulla oli Hannukurusta vettä jäljellä, säästyin enemmältä juomaveden keittämiseltä.

Kulkuni erämaavyöhykkeelle merkitsi siirtymistä tunturista alemmas, metsään. Se tarkoitti myös navigaation vaikeutumista. Ei ollut enää selkeää polkua, jota seurata. Merkittyä reittiä kulkiessahan pärjää mainiosti ilman hyvää maastokarttaa, mutta reitilä poiketessa se on välttämätön. Metsässä puut peittävät näkyvyyden ja on pakko mennä enimmäkseen kompassisuunnalla. Ja suht usein tarkistaa, onko vielä suunnassa. Koska suunnasta hairahtuminen on pahuksen helppoa, kun ei ole kaukaisia kiintopisteitä, jotka kertoisivat minne päin mennä.

Saariselälle päästyäni alkoi sataa. Siispä sadekamppeet päälle ja eteenpäin. Saariselän ja Kuoppajärven välissä meni puro, joka tarvitsi ylittää. Se olikin yllättävän syvä, joskaan ei vuolas, joten jouduin etsimään kahluukohtaa. Kävelin jonkin matkaa sen vartta yläjuoksulle päin ja löysin mönkijäuran, joka ylitti puron. Siinä oli loistava kahluukohta ja pääsin helposti puron toiselle puolelle. Sen jälkeen oli pätkä avaraa tasaista maastoa ja pian olinkin Kuoppajärvellä.

Valitettavasti Kuoppajärven vesi ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta. Siinä uiskenteli paljon siitepölyä, eikä se ainakaan rannassa näyttänyt siltä, että olisin sitä halunnut käyttää. Mietin hetken mitä tehdä ja päätin jatkaa mönkijäuraa pohjoiseen, se veisi lähelle toista, pienempää järveä/lampea. Jonkin matkaa kuljettuani löysin mukavan, hyvän puron ja siitä läheltä telttapaikan. Siihen siis yöksi.

Päivämatkaksi tuli reilu viitisentoista kilometriä. Ilman polkua kulkeminen on selkeästi hitaampaa, mutta sujui hyvin.
Mitä opin tänään?
  • Metsässä täytyy olla tarkkana, että pysyy suunnassa
  • Expedin pumppuna toimiva kevytkuivapussi ei oikeasti pidä vettä! Tosi hyvä retkipatjan pumppu se kyllä on, mutta siihen ei pidä pakata mitään kriittisesti vedeltä suojattavaa, kuten makuupussia.


3. päivä. Keskiviikko. Asiat menevät pieleen


Keskiviikolle oli ennustettu sadetta. Paljon sadetta. Aamulla mietin mitä tekisin. Minulla oli hyvä telttapaikka, olin kuiva ja lämmin. Mutta minun olisi myös tarpeen päästä pohjoisemmas, jotta pääsisin vielä kotiinkin ennen kuin ruoka loppuu. Etenkin sillä ajatuksella, että keskiviikon ja torstain päivämatkat saattaisivat sateen takia jäädä lyhyiksi.

Noin seitsemän kilometrin päässä pohjoisessa oli Rautuojan tupa. Ajattelin, että siellä voisin olla lämpimässä, kuivata kamppeita ja pitää sadetta niin kauan, kuin tarvitsee. Päätin siis lähteä sinne.

Ongelma tässä on, että olen kyllä kulkenyt metsässä, mutta Etelä-Suomessa. Lappi on minulle suht uutta aluetta. Ja, jos Etelä-Suomessa sataa, ei yleensä sada rankasti tai ainakaan pitkään. Ja jos nyt sataakin, niin sitten nyt vaan taivaalta tulee vettä. Lapissa se merkitsee myös sitä, että maasto on ihan sairaan märkää. Joka paikka, joka normaalisti on kostea, tulvii rankkasateella. Kosteikot ja suot muuttuvat vesipelloksi. Purot ovat leveitä ja vuolaita. Tämä kävi hyvin selväksi.

Olin tietoinen reilusta ennustetusta sateesta. Niinpä laitoin sadevaatteet päälle ja jalkoihin muovipussit. Nimittäin Gore-Tex kenkäni eivät olleet niin vedenpitävät, kuin niiden pitäisi olla.

Sade piiskasi vasten kasvoja ja tuuli oli navakka. Pysyin poissa paljakalta, koska halusin puiden tuomaa tuulen suojaa. Valitettavasti se taas merkisti märempää maastoa, jossa usein todellakin kahlattiin nilkkaan asti vedessä. Muovipussit jaloissa toimivat pari tuntia, mutta sitten alkoivat päästää vettä läpi. Märät jalat eivät sinänsä haitanneet, mutta vesi vaihtui liian paljon, joten jalkani eivät pysyneet lämpimänä, mikä taas oli huono juttu. Matkalla kaatosade vaihtui rännäksi, joka vihmoi vaakasuoraan päin.

Kulku oli raskasta. Mutta pääsin lähelle Rautuojan tupaa. Vain huomatakseni, että minun ja tuvan välissä oleva puro on nyt rankkasateessa todella vuolas ja syvä. Tietenkin! Ei mitään toivoa päästä siitä yli, ei toivoa kaminan lämmöstä, vaatteiden kuivatuksesta tuvassa eivä mukavasta kurjan ilman pidosta tuvassa.

Siispä pikaisesti teltta pystyyn, sisälle, jalkojen kuivaus, kuivaa päälle ja makuupussiin lämmittelemään. Ongelma oli, että sadetakkini oli päästänyt jonkin verran kosteutta läpi hihoista, joten ne olivat kosteat. Ja minulla oli jo kaikki paitani päällä. Niinpä kietouduin tiiviisti makuupussiini vain nenä sieltä pilkistäen ja lämmittelin itseäni toivoen ruumiinlämmön myös pikkuhiljaa kuivattavan kosteat hihani. Keitin vettä, tein siitä valmisretkiruoan, sellaisen mihin vain lisätään vesi, ja otin ruokapussiin makuupussini sisään, kylkeäni vasten lämmittämään. Mikä ihana lämpö! Ja minä lämpenin ja pikkuhiljaa myös hihani kuivivat. Pystytin teltan yhden, kahden aikaan päivällä ja poistuin sieltä vain kerran hakemaan vettä ja kiristämään teltan narua. Sää ulkona oli kamala. Navakka tuuli, jossa oli vielä mielettömiä puuskia. Onneksi olin puisella alueella, jotan sain metsästä edes jotain suojaa. Aina välillä kuului, kuinka telttakankaan päälle kerääntynyt räntä lähti liukumaan alas ja kasaantui teltan liepeisiin pieneksi kinokseksi.

Kun sain itseni lämpimäksi ja kuivaksi, minun oli kuitenkin loppujen lopuksi hyvä olla. Makasin teltassa makuupussin suojissa, kuuntelin tuulen pauhua, sateen ja rännän ropinaa telttaani vasten. Lepäsin. Silti oli mielessä, että ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan liikkeelle tänään. Olisi ollut paljon parempi jäädä aamulla hyvälle telttapaikalle, kun kaikki tavarani vielä olivat kuivia. Ja vaikka loppujen lopuksi pärjäsin hyvin telttani ja makuupussini suojassa, kun en päässyt tuvalle, niin virhemarginaali tässä kohtaa oli hyvin pieni. Jos makuupussini olisi päässyt kastumaan sateessa, niin olisin joutunut soittamaan apua. Tai painamaan hätälähettimen nappia, jos/kun puhelin ei siellä olisi toiminut.

Mutta tosiaan, paikalleen jäämisen päätöstä varten olisi pitänyt tietää, mitä rankkasade merkitsee Lapin maastossa. Ei se ole se taivaalta satava vesi, vaan se maassa oleva, joka on se ongelma. Nyt opin senkin. Tänään opin paljon.

Päivämatkaksi tuli vain reilu viisi kilometriä, mutta se tuntui paljon pidemmältä.
Mitä opin tänään?
  • Jos on luvattu kurjaa säätä, on parasta pysytellä paikallaan
  • Kun tunturissa sataa kunnolla, on maasto todella märkää ja purot tulvivat
  • Märät jalat, tai muukaan osa, ei varsinaisesti ole ongelma, jos pystyy pysymään lämpimänä. Huippuretki blogissa olikin juuri juttua märin jaloin vaeltamisesta. Sekä vinkki siitä, että suunnistajat käyttävät neopreenisukkia. Täytyykin tutustua aiheeseen. Koska jos veden vaihtumisen jalan iholla saa pysymään riittävän hitaana, jotta jalka pysyy märkänäkin lämpimänä, ei vesi varsinaisesti haittaa. Sama homma, kuin märkäpuvun kanssa. Minulla ongelma oli, että muovipussit jaloissani olivat liian ohuet ja menivät liian rikki, jolloin jalat eivät pysyneet lämpiminä enää loppumatkasta.
  • Pidä aina kuiva vaihtovaate saatavilla. Minulla piti olla vielä ylimääräinen paita, mutta olin unohtanut sen kotiin, vaikka se pakkauslistassa lukikin. Näin ollen jouduin sen sijaan pitämään untuvatakkia päälläni ja sitten sen hihat pääsivät kostumaan. Eikä minulle enää jäänyt mitään täysin kuivaa yläosaa. Onneksi oli kuitenkin kuivat merino pitkikset ja lämpimät villasukat.
  • Sadetakin on syytä kestää pitkäkestoista sadetta. Itsellä oli reissussa uusi, kevyt, pieneen tilaan pakkautuva sadetakki, OR Helium II. Valitettavasti hihoista pääsi kosteutta läpi. Taidan ennemmin ottaa Marmot Minimalist takin jatkossa, se on varmempi valinta.


4. päivä. Torstai. Pass of Caradhras


Aamulla ei enää tuullut myrskyisästi ja sadekin oli enää kevyttä. Sain kotoa sääennusteen, jonka mukaan myöhemmin iltapäivällä sade lakkaa. Päätin siis loikoa teltassani vielä. Valitettavasti älypuhelimeni kuoli. Luulin sen johtuvan sateesta, vaikka sen piti kestää sadetta. Kävi myöhemmin ilmi, että se johtui kylmästä, koska se heräsi taas henkiin tuvan lämmössä. Mutta tänä aamuna olin ilman älykännykän tuomaa sääennustetta tai sadetutkaa.

Aamupäivän mittaan sade lakkasi eikä osoittanut merkkejä palaamisesta. Niinpä päätin lounaan jälkeen lähteä matkaan. Vaihtoehto olisi myös ollut pysyä paikallaan, mutta koska sade oli ilmeisesti loppumassa tai lakannut, niin estettä kulkemiselle ei ollut. Lisäksi oli tarpeen päästä tuvalle, jossa saisin kaikki kamppeeni kuiviksi ja itsekkin pääsisin kuivaan ja lämpimään.

Rautuojan tupa ei siis tullut kyseeseen, vaikka se oli ihan lähellä, koska puro siinä välissä tulvi liikaa. Muita vaihtoehtoja olivat Pyhäkeron tupa, Sioskurun tupa ja Pahakurun tupa. Pahakurun tupa veisi liikaan etelään ja sinne oli pitkä ja soinen matka, joten hylkäsin sen. Pyhäkeron tuvalle oli myös pitkä matka ja vielä metsäistä tunturin rinnettä, joka edellisen päivän kokemuksen perusteella oli todella märkää ja hankalakulkuista. Listäksi matkalle todennäiköisesti osuisi tulvivia puroja, joista ei ehkä pääsisi yli. Joten parhaaksi vaihtoehdoksi osoittautui Sioskurun tupa. Se oli lähin ja reitti sinne vei paljakan läpi. Paljakka on helppoa kävellä ja suunnistaa, joten sikälikin Sioskuru vei voiton.

Lähdin takaisin kohti merkattua reittiä kulkemalla itään Outakan ja Ounastunturin välistä. Sieltä laskeva Rautuoja tulvi ylempänäkin, joten jouduin nousemaan varsin korkealle, jotta pääsin siitä yli. Joten valitettavasti jouduin tarpomaan suossa. Ja lumessa! Tunturissa oli nilkkaan lunta! Alempana paljakkakin oli sulaa, mutta tunturia noustessa pian kaikki oli aivan valkoista. Lumesta vain pilkisti mättäitä, joiden päälle pyrin astumaan, koska sillä tavalla tiesi mihin on jalkansa laittamassa. Välillä piti vaellussauvoilla kokeilla edessa olevaa lunta, kuinka se upottaa, mitä siellä alla on. Eteneminen oli hidasta ja hyvin työlästä. Mutta matka eteni. Pääsin Rautukuruun Sileävaaran ja Ounastunturin välissä ja siitä jo näki, kuinka maasto vie alaspäin ja lumi vielä loppuu. Lopulta pääsin merkitylle reitille. Sekin oli lumen peitossa, mutta siinä oli muutaman kulkijan jäljet.

Tässä kohtaa mentiin aika kauas siitä helposta ja kevyestä harjoitusvaelluksesta. Lumi teki hommasta raskasta ja vaativaa, oltiin kaukana omalta mukavuusalueelta. Ja taidettiin turvallisuusalueellakin olla aika reunassa, lumessa kun ei kunnolla tiennyt, mihin on kulloinkin astumassa. Leiriytyminen lumisella paljakalla olisi ollut todella haastavaa. Se olisi tarvittaessa onnistunut, mutta sen olisin tehnyt vain oikeassa hätätilanteessa, jolloin olisi pitänyt kutsua myös pelastuslaitos hätiin. Näinä myrskyn ja sitä seuranneen lumessa tarpomisen päivinä olin todella hyvilläni, että minulla on SPOT lähetin. Voin lähettää kotiin viestin, että olen täällä, kaikki on ok. Ja tarvittaessa saan matkaan hätäviestin, jolloin pelastuslaitos tulee hätiin.

Polun yhytettyäni minulla oli vielä kolmisen kilometriä kuljettavaa reittiä pitkin, että pääsin Sioskuruun. Reittilläkin oli nilkkaan asti lunta.

Sioskurulla olikin onneksi jo muita ihmisiä tuvalla, joten kamina oli lämpimänä. Sain kamppeeni kuivamaan ja ruoan valmistumaan. Päätin jäädä siihen yöksi. Iltapäivän ja illan mittaan tuvalle saapui lisää ihmisiä. Olikohan meitä yhdeksän plus yksi koira autiotuvassa ja varaustuvan puolella oli neljän hengen porukka. Ja vaikka tällaisen raskaan lumessa tarpomisen jälkeen oli mahtavaa päästä tuvan lämpöön ja pystyä kuivaamaan kaikki vaatteensa, kävi myös ilmi miksi en pidä tuvista. Koska mitä useampi ihminen on paikalla nukkumassa, sitä todennäköisemmin joku kuorsaa. Ja minä olen varsin herkkäuninen.

Matka tuvalle tunturien yli oli noin 10 km. Lumessa siihen meni noin kolme tuntia.
Mitä opin tänään?
  • Onneksi oli kevyt reppu. Lumisen tunturin ylitys oli sen kanssa helpompaa.
  • Vähän isommistakin vastoinkäymisistä reissussa selviää. Mutta pitää tarkkaan harkita, mitä kannattaa tehdä ja missä on liikaa riskejä.
  • Vaellussauvat olivat aivan ehdottomat tänään! Ne olivat todella hyödylliset erämaa-alueella jo hyvällä säällä, mutta lumessa ne olivat todella tarpeen. Niillä pystyi tunnustelemaan edessä olevan lumen syvyyttä, ottamaan tukea suunnasta jos toisestakin, estämään kaatumisen, jos jalka lipsui.


5. päivä. Perjantai. Pikaravia Hettaan


Aamulla nukuin vähän turhan pitkään ja ajattelin jo, että ei enää toivoa ehtiä 12:45 linja-autoon Hetassa. Joten otin suht rauhassa aamun, söin aamiaisen rauhassa ja lähdin sitten liikkeelle. Tuvasta oli nopeaa lähteä, ei ollut sillä lailla leirin purkua, kuin teltan kanssa nukkuessa. Pääsin liikkeelle vähän yhdeksän jälkeen. Edessä oli loiva nousu Pyhäkerolle. Kurussa ei ollut enää lunta, mutta se pikkuhiljaa lisääntyi Pyhäkeron huippua kohti. Reitillä oli kuitenkin edellisen päivän kulkijoiden jalanjäljet, joissa oli helpompaa kulkea, kuin umpihangessa. Lunta oli ensin laikuittain nilkkaan. Sitten lähes koko ajan nilkaan. Muutamassa kohdin oli kinostumia, joissa jäljet upposivat polvea myöten lumeen. Etenkin Pyhäkeron pohjoisrinne ja Pyhäjärven alue oli todella luminen. Mutta polku laskee Pyhäkerolta varsin nopeasti ja siten lumikin väheni pian.

Vaikka olin alunperin ajatellut, että ei minulla ole mitään toivoa ehtiä linja-autoon ja että on parasta otta Hetasta majoitus ja lähteä seuraavana päivänä, niin matka taittuikin yllättävän nopeasti. Niinpä mietin hieman kelloa ja karttaa katsellen ja totesin, että kannattaa sittenkin yrittää ehtiä linja-autoon. Niinpä tulin alas Pyhäkerolta todella lujaa. Jatkoin hyvin rivakkaa kävelyä koko matkan Ounasjärven rantaan pitäen vain parin minuutin tauon Pyhäkeron tuvalla. Polun lähestyessä järveä, oli polun varressa kyltti venetaksista (ilmeisesti sama ihminen on myös Hetan hopeaseppä). Soitin ja pyysin kyydin yli. Se järjestyikin heti ja pääsin nopeasti järven yli aivan Hetan keskustaan. Minulle jäi vielä puoli tuntia aikaa, joten ehdin käydä ruokakaupassa ostamassa evästä matkalle. Linja-auto poimi minut kyytiin ja pääsin matkalle kohti Rovaniemeä.

Alun perin olin ajatellut, että käyn Hetassa saunassa tai suihkussa jossain majoituspalvelussa. Ehkä yövynkin, jos myöhästyn kyydistä. Mutta nyt siihen ei ollut aikaa. Joten Rovaniemelle päästyäni menin heti ensimmäiseen hotelliin kysymään, voisinko ostaa pääsyn saunaan tai suihkuun. Hetken miettivät, miten sellainen minulle myydään, mutta se onnistui. Pääsin siis saunaan puhdistautumaan. Siitä muutama tunti Rovaniemen keskustassa ennen yöjunan lähtöä. Ruokaa ja kahvilassa istuskelua. Yöjuna ja makuupaikka oli mukava tapa matkustaa Tampereelle. Valitettavasti nukuin huonosti, mutta pystyin kuitenkin lepäämään.

Pääsin kuin pääsinkin siis alkuperäisessä aikataulussa takaisin kotiin.

Matkaa Sioskurulta Ounasjärven rantaan kertyi 14.7 km ja selvisin siitä noin kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta tulinkin kyllä lujaa, kun vaan lumelta pääsin.
Vaellukselle kertyi matkaa yhteensä noin 75 km. Siihen meni vähän vajaa viisi päivää, kun puolikas sunnuntai ja perjantai lasketaan yhdeksi päiväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti