perjantai 9. syyskuuta 2016

Kaldoaivi elokuu 2016, Erätaival.com erämaavaelluskurssi, 7 päivää

Etsiskelin viime talvena retkeilyblogeja sekä opastettuja retkiä. Jossakin siinä yhteydessä silmiini sattui Erätaival.com, joka tarjoaa erilaisia retkeilykursseja. Heidän erämaavaellus-kurssi kuulosti heti siltä, mitä minä haluan. Otin siis yhteyttä ja pyysin lisätietoja. Vastauksen saatuani se kuulosti entistä paremmalta ja päätin ilmoittautua. Siispä elokuussa 2016 suunnattiin avotunturiin.

Olen itse sen lajin retkeilijä, joka haluaa nauttia olostaan. Maisemasta, olemisesta, kulkemisesta. Kilometrien suorittaminen ei minua niin kiinnosta, mieluummin nautin olemisestani ja kuljen lyhyempää päivämatkaa. Sellaista rentoa vaellusta. Juuri tähän saumaan iski tämä Erätaipaleen kurssi ja siksi valitsin juuri sen. Kurssia veti eräopas Minna Jakosuo, joka on myös Kuukausi yksin erämaassa blogin takana. Meitä kurssilaisia oli kaksi. Minä ja Satu. Kukaan meistä ei tuntenut toisia ennalta.

LYHYT VERSIO: Hieno reissu. Kannatti. Antoi varmuutta lähteä uudestaan tunturiin.

TÄHTIÄ: 4/5

HYVÄÄ: Porukka. Vaihtelevat säät ja maasto. Rentous. Opin kaikenlaista.

HUONOA: Etukäteisinformaatio oli hyvin niukkaa ja Minnaa oli vaikea saada kiinni. Annoimme tästä palautetta ja hän lupasi parantaa jatkossa.

Reissu alkoi tiistaina 9.8.2016 ja päättyi siitä viikon päästä tiistaina 16.8.2016. Minä, autoton ihmineni, pääsin kätevästi lappiin Minnan kyydillä Jyväskylästä. Alkuperäinen ajatus lähteä ennen seitsemää tiistai aamuna ja ajaa Kaldoaiviin ei onnistunut, koska Tampereelta ei kulje Jyväskylään junia niin aikaisin. Järjestely muokkautui sujuvasti niin, että lähdimme matkaan maanantai iltapäivällä Jyväskylästä ja ajoimme Rovaniemelle leirintäalueelle yöpymään teltassa. Tiistaina matka jatkui Nuorgamiin, jossa poimimme Sadun kyytiin ja ajoimme viimeisen pätkän Pulmankijärvelle. Näin pääsimme aloittamaan vaelluksen viiden, kuuden maissa. Tämä olikin itse asiassa oikein hyvä, niin ehdimme vielä kulkea muutaman kilometrin ja laittaa leirin rauhassa pystyyn. Jos olisimme ensin ajaneet koko päivän suoraan etelästä, niin olisimme olleet perillä vasta myöhään ja sitten olisi vielä pitänyt leiriytyä, kun kaikki olisivat jo olleet valmiiksi väsyneitä.

Minä en ollut aiemmmin käynyt Kuusamoa pohjoisempana (Karhunierros ), joten pohjoisen Lapin maisema oli minulle ihan uutta. Jokilaaksossa, josta lähdimme liikkeelle, oli tunturikoivumetsää. Ei niin erilaista Etelä-Suomalaiseen koivumetsään verrattuna, matalampaa vain. Yövyimme ensimmäisen yön joen lähellä.

Toisena päivänä nousimme tunturiin ja maisema muuttui. Ei enää rehevää jokilaaksoa koivikkoineen. Sen korvasi avoin tunturi, jossa puita ei paljoa ollut. Maa oli varvikkoa, kiviä ja vaivaiskoivua. Paikoitellen oli myös tunturikoivua. Alueella on joskus myös ollut joku tuhohyönteinen, joka on syönyt laajoja alueita koivikkoa ja siitä muistona on vain pystyyn kuolleet ja lahoavat rangat, jotka tuovat hyvin karun ja hieman aavemaisen tunnelman maisemaan.

Kuljimme aina noin 50 minuuttia, jota seurasi 10-15 minuutin tauko. Tällä lailla voimat pysyivät yllä ja jaksoimme hyvin. Tauolla rinkka pois, istahdus ja jotain pientä välipalaa. Pähkinöitä tai energiapatukka, tms. Vaelluskengät pois, jos siltä tuntui. Tätä rytmiä jatkaen jaksoimme hyvin kulkea päivän matkan. Huomaan, että olen aiemmilla reissuillani kulkenut liian pitkään yhtä soittoa ja tämä säännöllinen taukojen pitäminen oli todella hyvästä.

Käännyimme länteen seuraamaan pienempää joen haaraa. Matkalla Minna selitti suunnistamista maaston muotojen avulla. Kun läheskään kaikkia asioita, puroja, lampia, soita yms, ei ole merkitty karttaan, ainakaan isomman mittakaavan karttaan, niin on tärkeää kiivetä korkealle ja havainnoida edessä olevaa maisemaa. Tutkia sopivaa reittiä eteenpäin maaston muotojen ja kasvillisuuden perusteella. Kiertää isot kosteikot. Etsiä helpot reitit vaivaiskoivikkojen läpi. Tunnistaa tuntureiden ja lampien muodosta missä on ja mihin täytyy mennä. Kompassia ei välttämättä tarvitse, joskin siihen on hyvä silloin tällöin vilkaista, jotta varmistuu suunnasta. Se huomattiin hyvin sadepäivänä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisen illan telttapaikaksi katsottiin etukäteen korkealla tuntirissa sijaitseva lampi. Kun pääsemme perille kävi ilmi, että lampi oli kuiva. Onneksi lähellä kuitenkin virtasi pieni puro, josta saimme vettä. Paikka oli upea, maisemat korkealta olivat todella hienot. Syötyämme kiipesimme tunturin laelle ihailemaan auringon laskua. Luvassa olikin upea värinäytelmä, kun aurinko laski horisonttiin ja värjäsi koko taivaan oranssiin, punaiseen, vihreään ja sinisen sävyihin.

Kolmannen päivän aamulla meitä odotti hieno näky, kun kauempana maisemassa oli meitä alempana olevia pilviä tunturien välissä. Lähdimme liikkeelle tunturien rinnettä myötäillen, kohti seita-kiveä. Matkalla näimme tumman ruskean ketun. Se oli uteliaan varovainen ja kulki aina pätkän matkaa poispäin ja kääntyi sitten katselemaan meitä. Sitten se katosi näkyvistä. Pari mäkeä myöhemmin näimme sen uudestaan, se oli seurannut meitä. Nyt se kurkisti mäen harjan takaa, niin että korvat ja silmät pilkistivät. Vähän myöhemmin se näyttäytyi kokonaan, katseli meitä jonkin aikaa ja sitten katosi takaisin harjanteen taa.

Seita-kiveä lähestyessämme näimme parin, kolmen kilometrin päässä kaksi muuta vaeltajaa, jotka lähestyivät kiveä. Olimme kuitekin niin kaukana, että he ehtivät jo aikoja pois sieltä ennen kuin me saavuimme. Seita-kiven jälkeen oli muutamia poromiesten mökkejä. Yksi ihminenkin siellä oli, oli kalaan menossa. Olisi keittänyt meille kahvit, mutta meidän piti jatkaa matkaa. Sen enempää ei muita ihmisiä tällä reissulla nähty. Muutama merkki ihmisistä näkyi siellä täällä. Jalanjälki, palanen jotain ihmisen tekemää, kenties moottorikelkan jalaksen pala, savunhaju kerran.

Jatkoimme etelään ja pistimme leirin pystyyn järven rannalle, mäen rinteen suojaan. Pian alkoikin saderintama lähestyä ja menimme telttoihimme laittamaan ruokaa. Minä satun kovin pitämään kaikenlaisista koiranilmoista, kuten sade, joten puin kuorivaatteet päälle ja menin läheiselle kukkulalle ihailemaan pilvien liikettä ja rankemman sateen lähestymistä. Seisoskelin siellä ja katselin sään kulkua taivaalla, sateen ropinaa kuoriasulleni, tuulen tuiverrusta. Hieno ilma! Palasin takaisin leiriin, mutta seisoskelin vielä ulkona ihaillen sadetta. Huikkasin teltan ohi kävellessä, että ulkona on hienoa, johon Minna kommentoi teltasta, "Hullu! Mee nukkumaan!" :D

En malttanut vielä palata telttaani vaan ihailin vielä auringonlaskua. Sadepilvissä oli juuri sopiva repeämä, josta aurinko pääsi paistamaan ja värjäsi koko taivaanrannan aivan upean kullankeltaiseksi samalla kuin sade yhä ropisi. Erittäin kaunista. Kuvat eivät tee missään määrin oikeutta todellisuudelle. Auringon laskettua maltoin mennä nukkumaan.

Neljäs aamu alkoi harmaana. Heti aamusta ei satanut, mutta tunnin verran kuljettuamme sade alkoi. Ja se jatkuikin sitten koko päivän. Sadetta, tuulta ja kylmää. Tauot jäivät vähälle, kun sateessa ei tehnyt mieli pysähdellä. Lounasta söimme mukavan jyrkän rinteen suojassa, johon tuuli ei ottanut juuri yhtään. Mutta harmillisesti huonossa näkyvyydessä tulkitsimme maastoa väärin ja päädyimme liian etelään. Tässä kohtaa huomasi sen, että etenkin huonommassa näkyvyydessä, ja muutenkin jos ei ole varma, niin kannattaa välillä vilkaista kompassia ja varmistaa, että on oikeassa suunnassa.

Otimme GPSn käyttöön ja paikansimme itsemme sillä. Käytimme sitä myös takaisin reitillemme palaamiseen. Päädyimme lopulta sille polulle, jota halusimmekin seurata ja kuljimme sitä järveä kohti. Löysimme kelvollisen telttapaikan ja leiriydyimme. Kaikki olivatkin jo väsyneitä ja vaihtelevassa määrin kylmissään tai märkiä. Itsellä kuoriasu piti hyvin kuivana, mutta vasen kenkä päästi kärjestä vettä läpi. Koko päivän jatkuneessa sateessa kenkä oli lopulta aivan märkä.

Ihmettelin hieman, kun oma kompassini tuntui näyttävän ihan kummia suuntia, kun kääntyilin paikallani. Keksin sitten, että Ospreyn juomarakon letkun suuosassa on magneetti ja sille vastinkappalemagneetti rinkan rintaremmissä. Sitten kun ottaa kompassin taskusta ja katsoo suuntaa, niin se osoittaa koko lailla itseä kohti. Ei kovin hyvä. Siispä rintaremmimagneetti heti pois ja juomaletkun suuosa kauemmas. Sitten kun kompassia piti vähän kauempana itsestä, se toimi luotettavasti. Nyt kotiin tultua, otin magneetin pois suuosasta, ei enää häiritse kompassin toimintaa.

Opimme Minnalta myös hyvän vinkin sateeseen: kertakäyttökumihanskat. Ne ohuudestaan huolimatta pitävät kädet lämpiminä jatkuvassa sateessakin. Uskomatonta, mutta toimii. Ilmeisesti vapour lock ilmiö, josta jotkin talviretkeilyartikkelit ovat puhuneet.

Sateessa kulkiessa keskittyi paljon vain pääsemään eteenpäin. Välillä ihailin sadetta ja pilviä, mutta enimmäkseen mieli oli kiinni etenemisessä. Minä itse satun pitämään sateesta, kuten on varmaan käynyt ilmi, joten ihan mielelläni taivalsin päivän vaakasuorassa sateessa ja tuulessa. Isolta ostalta nautin siitä. Jossain vaiheessa vain alkoi tulla kylmä, enkä ollenkaan ajoissa pyytänyt taukoa, jotta saan lisäpaidan päälleni. Kun vihdoin niin tein, niin olo lämpeni ja mielialakin kohosi taas.

Viidentenä aamuna ei enää satanut. Olimme muutenkin suunnitelleet päivästä helpon ja rennon. Lyhyt siirtymä, leiri aikaisin pystyyn ja järven rantaan nautiskelemaan ja Sadun tapauksessa kalastamaan. Aloitimme kuivattelemalla varusteita kaikessa rauhassa. Siirtymään kuului korkean tunturin huiputus ja maisemien ihailu. Siellä täällä paistoi aurinkokin. Tunturin rinteestä löytyi mukava leiripaikka jo iltapäivällä. Loppupäivä meni leppoisasti rentoutuen.

Poroja toki näkyi, kun pohjoisessa Lapissa oltiin. Niitä oli siellä täällä aina muutama kerrallaan. Kovin arkoja olivat, lähtivät jo kaukaa juoksemaan karkuun. Esittivät kuinka keveästi tunturissä pääsee juoksemaan, ihan hetkessä viereisen tunturin rinteelle.

Silloin tällöin läheltämme pyrähti lentoon kiiruna tai riekko, joita minä en toki tunnista, mutta näin Minna sanoi. Silloin tällöin taivaalla kaarteli joku petolintu etsien saalista.

Kuudentena päivänä aloimme matkan kohti lähtöpaikkaa ja autoa. Kuljimme tunturien rinteitä kohti pohjoista. Sää pysyi puolipilvisenä ja miellyttävänä. Tuuli oli yhä kylmä korkeammalla ja sitä vastaan piti suojautua.

Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme kohti jokea, jota olimme alkumatkasta seuranneet. Nyt tarkoitus oli laskeutua alas jokilaaksoon ja tehdä kahlausharjoitus. Muuten kaikki purojen ylitykset olivat menneet helposti kenkiä pois ottamatta, mutta me halusimme tehdä myös kahlausharjoituksen. Siispä laskeuduimme joen varteen ja etsimme sopivaa ylityskohtaa. Minna selitti kuinka veden virtauksesta voi päätellä syvyyttä ja minkälainen on hyvä ylityskohta. Kahlasimme hieman alle polveeen olevassa vedessä vastarannalle ehkä kymmenen metrin matkan. Kyllä oli kylmää! Söimme vastarannalla lounaan ja kahlasimme takaisin. Reitti jatkui kiipeämällä pois jokilaaksosta ja yhytimme karttaan merkityn polun tunturista. Jollakulla oli kota erään pienen järven rannalla.

Viimeiseksi yöksi jäimme polun ja puron risteykseen, vai parin kilometrin päähän autosta. Söimme ja juttelimme vaelluksestamme. Annoimme Minnalle risuja ja ruusuja kurssista.

Viimeisenä päivänä oli vain parin kilometrin siirtymä autolle ja kotia kohti lähtö. Sadun jätimme Nuorgamiin, jossa hänellä oli auto parkissa. Minnalla oli asiaa Ivaloon ja hän antoi minulle samalla kyydin sinne.

Harmi vain, että Google Mapsistä katsoen "Ivalo linja-autoasema" näyttää Ivalon vanhalle linja-autoasemalle, josta bussit eivät enää kulje. Huomasin sen tietenkin siinä kohtaa, kun oma linja-autoni oli jo mennyt. Päivän viimeinen, tietenkin. Selvisi, että "Ivalo matkahuolto" näyttää Google Mapsissä oikean paikan. Noh, soitto Minnalle ja hän poimi minut kyytiin ja koitettiin ajaa bussia kiinni, mutta se todettiin nopeasti toivottomaksi. Minna kuitenkin tuntee ihmisiä ja sai minulle nopeasti yösijan Kiilopäältä, jonne hän minut heitti. Viivähdin siellä siis yhden ylimääräisen yön ja lähdin kotimatkalle seuraavana päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti