Lyhyt vaellus UKK puistoon, elokuu 2017



Kesän toinen vaellukseni suuntautui UKK puistoon. Ajankohdaksi valitsin elokuun lopun sillä ajatuksella, että pahin hyttysaika olisi ohi eikä enää olisi liian kuumakaan. Lisäksi edellinen reissuni oli heinäkuun alussa ja halusin vähän taukoa.

Tarkoitukseni oli tehdä kevytretkeilyvaellus, jossa kulkisin varsin pitkä matka kevyin kamppein, mutta vähän ennen lähtöpäivää päätin toisin. Tutkin sääennusteita, jotka lupasivat enemmän tai vähemmän sadetta kokolailla koko reissulle. Lisäksi oma fiilikseni muuttui hieman, teki mieli ottaa rennosti. Päätin siis tehdä perinteisemmän retken, ja pakkasin mukaan hieman enemmän tavaraa ja ennen kaikkea pari painavaa kampetta, kuten kirveen ja järjestelmäkameran. Lopulta lähtöpainoksi tuli 19 kg. Se ei kuulosta paljolta verrattuna edellisten vuosien retkien yli kahdenkymmenen kilon taakkoihin, mutta Hetta reissun viiteentoista kiloon verraten se painoi aika lailla.

Vaellukseni oli tarkoitus kestää kuusi päivää, mutta jouduin tyytymään kolmeen, koska polveni kävi heti alkuun kipeäksi ja katsoin parhaimmaksi keskeyttää.

Ke 23.8

Lähdin Tampereelta yöjunalla Rovaniemelle. Sieltä jatkoin linja-autolla Kiilopäälle, jonne saavuin puolen päivän aikaan. Söin lounaan ja lähdin sitten liikkeelle. Vaaka Kiilopäällä sanoi saman kuin kotona: rinkkani painoi 19 kg.

Lähdin seuraamaan latupohjaa kohti Rautulampea ja siellä olevaa päivätupaa. Polku nousi hiljakseen ylemmäs tunturiin, alkaen suht normaalista metsästä, joka pikkuhiljaa väheni ja vaihtui paljakaksi. Sää oli hyvä: pilvinen mutta sateeton. Ylös tunturiin päästyäni näkyvyyttä oli kilometritolkulla. Korkealla tuuli navakasti ja olin hyvilläni, että otin Fjällrävenin Keb takin mukaan. Olin sitä viime hetkellä pohtinut ja päätin ottaa sen. Se oli hyvä päätös, koska reissun koleassa ilmassa takki oli tarpeen. Kun pääsin kipuamaan polkua tarpeeksi korkealle tunturiin, näkymät avautuivat ja maisemat olivat upeat: viereisiä tuntureita, kauempia tuntureita, todella kaukaisia etäisyyden siniseen sävyttämiä tuntureita. Tunturien välisiä solia, joissa puro tai joki virtaa ja metsä peittää solan. Pilviä, jotka liikkuvat tunturien ja solien yllä, jossain sataa, toisaalla matalalla oleva pilvenhattara liikkuu tunturien välissä. Navakka tuuli, joka kuljetti pilviä mukanaan ja meinasi välillä tarrata hattuunikin.


Tämä oli hieno ensikosketus UKK puistoon. Avaraa tunturipaljakkaa, pilviä jotka maalasivat taivaanrantaa, maisemaa jota näki kaukaisuuteen. Juuri tätä minä tulin hakemaan. Juuri sitä olisi luvassa lisää, kunhan vaan ensin pääsisin Luirojärvelle. Sinne taas oli kahden päivän matka, joten kolmantena päivänä pääsisin tunturiylängölle ja Paratiisikuruun.

Rautulammella pidin lyhyen evästauon, olinhan äskettäin syönyt lounaan, ja matka jatkui. Kartasta katsoin, että Rautuojan molemmin puolin menee polku, mutta minun olisi parasta mennä pohjoista reunaa. Ajattelin, että Rautulammen päässä purosta pääsee parhaiten yli. Se onnistuikin helposti parille kivelle astuen. Takaisin tullessa, pari päivää myöhemmin, huomasin että aivan Rautulammen rannassa puron yli menee myös pieni silta, mutta sitä en vielä menomatkalla tiennyt enkä huomannut.

Rautulammelta matkani suuntautui Lankojärvelle, jonne olin ajatellut ensimmäisen yöpymisen. Matkaa sinne olisi reilu seitsemän kilometriä, joten siihen menisi pari tuntia. GPS kertoi, että kuljen hieman yli neljä kilometriä tunnissa kun kuljen normaalia retkeilynopeutta.

Matka Lankojärvelle ei ollut mitenkään erityisen mielenkiintoinen. Polku metsässä. Olen niitä nähnyt ja kulkenut ennenkin, ei sitä varten tarvitse tulla Lappiin. Keskityin kokolailla vain kulkemaan eteenpäin ja toivoin jo pääseväni perille.

Lankojärven lähestyessä vasen polveni alkoi ilmoitella itsestään. Se tekee sitä joskus. Toisinaan viikon vaellus ei aiheuta mitään ongelmia ja toisinaan puolen päivän kävely saa polveni kipeäksi. Ajattelin, että katsotaan yön yli. Ei se niin pahalta vaikuttanut.

Pääsin sitten Lankojärven tuvalle. Siellä oli neljä miestä, olivat juuri syömässä. Minä liityin seuraan tekemään itselleni sapuskaa ja syömään. Päätin kuitenkin yöpyä teltassa. Arvostan omaa rauhaani ja halusin olla teltassa, raikkaassa ulkoilmassa, ensimmäisenä yönä.

Vaikka rinkkani olikin perinteisen retkeilyn mittapuulla suht kevyt, 19 kg, niin silti se tuntui raskaalta ja ikävältä kantaa. Vuosi aiemmin lähtöpaino Kaldoaiviin oli reilun 23 kg ja se meni siellä ihan hyvin, sama rinkkakin. Mutta heinäkuun alun Hetta reissun kokemukseni viidentoista kilon lähtöpainolla oli jäänyt mieleen. Silloin askel oli kevyt, matka luisti ja mieli oli korkealla. Nyt askel ei ollut kevyt, vaan rinkka painoi ikävästi. Matka kyllä sujui, mutta ei niin luistavasti. Mieleni oli alkuun korkealla, tunturiylängön korkeudella. Mutta matkan siirtyessä matalammalle solaan, mielenikin tuli perästä.

Kiilopäältä Rautulammille on noin 11 km, josta Lankojärvelle noin 7.5 km. Se tekee päivämatkaksi noin 18.5 km.

To 24.8

Nukuin pitkään aamulla. Tai ainakin retkimielessä pitkään. Nousin yhdeksän aikaan ylös ja aloitin aamutouhut. Niihin aikoihin tuvalla yöpynyt porukka lähti jo liikkeelle. Minä taas huomasin aamutouhuissani, että polveni ei ollut parantunut yöllä. Se oli varsin kipeä, kun sitä käytti. Ja Luirojärvelle olisi 20 km ja siellä olisin kahden päivän matkan päässä Kiilopäästä. Totesin, että sinne lähteminen olisi huono ajatus. En ehkä alkuunkaan pääsisi kipeällä jalalla perille ja sieltä pois tuleminen olisi vaivalloista, jos jalkani ei paranisi. Lisäksi huomiselle, eli perjantaille, oli luvattu rankkaa sadetta koko päiväksi ja halusin silloin olla tuvalla suojassa. Siispä päätin tehdä lyhyen päivämatkan Porttikosken tuvalle.

Lankojärveltä pääsee Porttikosken tuvalle seuraamalla jokea pohjoiseen. Joen yli täytyy jossain kohtaa päästä, joko Lankojärven päässä kahlaamolla tai Porttikosken tuvan pohjoispuolella siltaa pitkin. Valitsin sillan. Se teki ylimääräiset kaksi kilometria matkaan, mutta aikaa oli vaikka kuinka ja kuljettava matka lyhyt, joten pieni kiertäminen ei haitannut. Polvi tuntui kulkiessa kipeältä ja olin hyvilläni, että päätin vaihtaa Luirojärven Porttikoskeen. Olisinhan voinut jäädä Lankojärvellekin, mutta halusin kuitenkin liikkua edes jonkin verran. Kartasta katsoen Porttikosken tupa on hieman syrjässä, joten oletin sen olevan rauhallinen.


Päätelmäni osoittautui oikeaksi. Tuvalla oli yksi ihminen pitämässä välipäivää, myöskin kipeän jalan takia. Itse saavuin sinne jossain kahden kolmen välillä ja loppupäivä kului lepäillessä ja välillä hieman jutellessa toisen tuvalla olijan kanssa. Välillä ruoan laittoa, paljon ikkunasta ulos katselua, ulkona virtaavan joen seuraamista. Aika kului pikkuhiljaa ja menin aikaisin nukkumaan. Illalla selkänikin vähän kiukutteli, joten lepopäivä oli paikallaan. Päätin myös keskeyttää vaellukseni ja palata Kiilopäälle. Itseään ei pidä rikkoa, eikä etenkään niin, että on parin päivän matkan päässä sivistyksestä.

Yllättäen Porttikosken tuvalla oli kännykkäkenttä. Puhelu onnistui hyvin ulkona, mutta sisällä pätkäisi. Viestit kuitenkin kulkivat hyvin. Tupakirjassa oli merkintöjä, joiden mukaan tuvalla toimii jopa datayhteys, ja omakin kännykkäni sen välillä sai, mutta ei kuitenkaan pystynyt dataa siirtämään.

Matkaa Lankojärveltä Porttikoskelle sillan kautta kiertäen kertyi noin kahdeksan kilometriä.

Pe 25.8

Perjantaina piti sataa kaatamalla. Olin ajatellut pysyä paikallani tuvalla ja pitää koko päivän sadetta. Aamulla herätessäni kuitenkin satoi vain vähän, joten päätin lähteä liikkeelle. Selkäni ei enää ollut kipeä, ja polvenikin oli eilisen levon myötä parempi. Olin alunperin ajatellut palaavani Kiilopäälle tunturien lakien muodostaman jonon kautta Puilakkapäältä lähtien. Mutta kipeä polvi, hieman liian painavalta tuntuva rinkka ja matalalla olevat pilvet, jotka peittivät tunturien huiput, saivat minut päättämään pysytellä matalalla.

Suuntasin ensin kilometrin verran pohjoiseen ylittämään joen siltaa pitkin, samaa, josta tulin eilen tuvalle päin. Siitä päätin lähteä suunnistamaan metsän poikki kohti Rautulampea. Kuljin ensin kompassisuunnalla kohti Puilakkapäätä. Kun maasto alkoi nousta jyrkemmin, vaihdoin suuntaa ja seurasin tunturin rinnettä korkeuskäyrää pitkin. Löysin hyvin tieni pienelle nimeättömälle lammelle, jonne olinkin menossa. Siitä uusi suunta Taimenlammen rantaan, jonne myöskin löysin helposti perille. Alkoi olla nälkä, joten keitin tihkusateessa kaasukeittimellä vettä ja tein ruokaa, sellaisen kaupasta ostetun aterian, johon lisätään vain kuuma vesi.

Metsässä suunnistaminen oli kivaa. Nautin siitä, kun saan aivan vapaasti valita omat reittini, kulkea miten lystään, tallustaa metsänpohjaa ilman, että seuraan polkua. Tämä oli selvästi tämän reissun tähän mennessä paras osuus. Metsä UKK puistossa on luonnontilaista, mikä erottaa sen metsästä Tampereen lähellä ja siksi siellä oli mukava kulkea. Metsää sinänsä kyllä näkee etelässäkin, ei se ole Lapissa sen kummempaa. Metsässä polkua kulkeminen on mielestäni suht tylsää, oli sitten Lapissa tai etelässä. Sitä voi tehdä Tampereella, ei sitä varten tarvitse matkata monta sataa kilometriä pohjoiseen. Mutta luonnontilaisessa metsässä omien reittien kulkeminen, kompassin, kartan ja GPS:n avulla suunnistaminen on mielenkiintoista ja tykkään siitä. Siinä on haastetta itselle: pitää osata suunnistaa, lukea karttaa, kulkea suunnassa, seurata maastonmuotoja, maastoa edessään ja mihin laittaa jalkansa kulkiessaan. Se on minulle mieluisin tapa liikkua luonnossa. Ja siihen tarpeeksi suuria luonnontilaisia metsiä ei etelästä niin vain löydäkään, ei ainakaan pidempiin matkoihin.


Taimenlammelta matkani jatkui lampeen laskevaa puroa yläjuoksulle seuraten, Karunaslaavun rinnettä pikku hiljaa kiiveten. Siitä aloin seurata Lankojärveen laskevaa puroa myötävirtaan. Se vei aika lähelle Lankojärveä, sen ja Rautulammen väliselle polulle. Siitä oli parin tunnin kävely Rautulammille polkua pitkin. Eihän se mitenkään mielenkiintoista ollut, mutta kuljettava oli. Ja vaikka umpimetsässä kulkeminen on paljon mielenkiintoisempaa, niin se on myös selkeästi hitaampaa. Olin ajatellut, että matkaan takaisin Kiilopäälle menee kaksi päivää. Yön voisin viettää Rautulammella teltassa.

Pääsin Rautulammen tuvalle jo vähän ennen viittä ja ajattelin, että tässähän on aikaa vielä vaikka kuinka. Tuvalla oli kaksi naista laittamassa ruokaa ja kuivattamassa kamppeitaan kaminan lämmössä. Päätin itsekkin tehdä ruokaa. Syömiseen menee retkellä aina aikansa. Ensin ruoka tai vesi pitää keittää ja sitten odotella vähintään yhtä kauan, että sapuska jäähtyy niin ettei se polta kieltä. Puoli kuuden aikaan olin kuitenkin valmis ja ajattelin, että en halua jäädä tähän, vaan mielelläni vielä ehtisin Kiilopäälle. Matkaa Kiilopäälle oli vielä kymmenen kilometriä. Laskeskelin, että ehtisin perille hyvin ennen pimeää tai Kiilopään vastaanoton sulkeutumista. Siispä liikkeelle!

Valitsin Rautulammen länsipäästä tunturiin kiipeävän polun. Pilvet olivat matalalla ja verhosivat tunturit sisäänsä. Kevyt sade vielä ensisestään heikensi näkyvyyttä. Tunturiin ja pilvien sisään nousetessa näkyvyys putosi ehkä kolmeen sataan metriin. Se oli omalla tavallaan hienoa ja kaunista. Ja uusi kokemus minulle sekin. Kuljin suht ripeään tahtiin polkua pitkin ja jossain kohtaa vaihdoin sadevaatteet takaisin päälle. Sade oli kevyttä, mutta pikkuhiljaa kuitenkin kasteli päällivaatteitani, joten päätin suojautua siltä. Ilma oli niin viileää, että ei tullut liian kuuma.

Polun ylittäessä Niilanpään, huipun eteläpuolella, päätin lähteä pois polulta. Kartasta katsoen minulla olisi loistava tilaisuus kulkea noin kolmen kilometrin pätkä avotunturissa ja sitten liittyä takaisin Kiilopäälle vievälle polulle.

Pilven peitossa olevassa paljakassa omaa reittiä kulkeminen oli aivan mahtavaa! Kartasta kompassisuunta, kompassilla maastosta kiintopiste, sinne kävely. Uudestaan kiintopiste, kävely. Toista. Koska näkyvyys oli vain kolmisensataa metriä, suuntaa ja kiintopisteitä piti tarkistaa usein. Mutta juuri tämä oli sitä, mitä tältä reissulta tulin hakemaan. Avotunturissa kulkemista, itse suunnistamista, ei polun seuraamista. Avoin maasto, jossa näkee kilometritolkulla hyvässä säässä, tai nyt sen verran kuin sumu salli. Tunturissa puhaltava tuuli, taivaalla ja myös alapuolella liikkuvat pilvet, kevyt sade. Se oli upeaa! Helppo paljakan kulkeminen, rakan väistely, hyvien kulkulinjojen hakeminen, nopea eteneminen. Tämä oli selkeästi reissun parasta antia. Toi elävästi mieleen Kaldoaivin reissun vuosi sitten.


Alkuperäisen kevytretkeilyyn tarkoitetun suunnitelman mukaan tunturipaljakkaa olisi ollut reissussa paljon. Tarkoitukseni oli nousta Luirojärven itäpuolisille tuntureille. Se jäi pois suunnitelmista siinä kohtaa, kun hylkäsin kevytretkipainotuksen. Tarkoitukseni oli kuitenkin mennä Paratiisikuruun ja siinä yhteydessä kulkea paljakassa. Mutta sekin jäi pois kun polveni kipeytyi, joten olin oikein iloinen, että sain tämän kolmen kilometrin oman reitin kulkemisen paljakassa. Olematon näkyvyys ei haitannut ollenkaan, päinvastoin se toi kulkemiseen ihan oman hienon tunnelmansa.


Niilanpään luoteisrinteellä aloin laskeutumaan kohti Kiilopäälle menevää hiihtolatupohjaa. Polveni ei ollut juuri vaivannut tänään. Tasaisella ja ylämäissä kulku oli sujuvaa ja nopeaakin. Mutta nyt jyrkempää alamäkeä laskeutuessa polveni ilmoitteli itsestään varsin ikävästi. Selvästi oli oikea päätös keskeyttää vaellus ja tulla pois tunturista. Olin todella hyvilläni, että minulla on vaellussauvat. Niistä sai hyvin tukea laskeutuessa, niillä pystyi paljon keventämään vasemmalle jalalle tulevaa rasitusta. Ne olivat muutenkin reissussa mielettömän hyvät. Kaikenlaisissa puron ja joen ylityksissä ne olivat korvaamattomat antamassa tukea ja tasapainoa, joka ei olisi ollut mahdollista ilman niitä.

Polkua oli vielä pari kolme kilometriä Kiilopäälle, jonne saavuin yhdeksän aikaan. Eli puolisen tuntia myöhemmin, kuin olin laskeskellut, mutta vielä hyvin ennen pimeää tai vastaanoton sulkeutumista. Sauna ja keittiö sen sijaan ehtivät mennä kiinni. Siinä majapaikkaa varatessani törmäsin Minnaan, joka oli vetämässä naisten retkeilykurssia Suomen ladulle, ja jonka Kaldoaivin vaelluskurssilla olin vuosi sitten.

Matkaa viimeisenä päivänä kertyi noin 24 km.

Yhteenveto ja varustehuomioita

Vaikka kuusi päivää vaellusta typistyi kolmeen päivään jalan kipeytymisen takia, en silti ole missään mielessä pettynyt. Reissu oli hyvä, sain hyviä muistoja ja kokemuksia. Tätä jälkikäteen miettiessäni ja analysoidessani opin taas paljon tulevia retkiä varten. Jaan niitä ajatuksiani tässä, koska siten saan hyvän kiertoon muillekin.

Aurinko ei reissussa paistanut. Ennustettu rankka sade jäi puuttumaan, mutta kevyttä tihkua riitti paljon. Lämpötilat vaihtelivat siinä viiden ja kymmenen asteen välillä. Minulla oli Fjälrävenin Keb vaatteet päällä, housut ja takki, ja ne osoittautuivat oikein erinomaisiksi. Suojasivat tuulelta ja jonkun aikaa tihkulta, mutta kuitenkin hengittivät hyvin. Tykkäsin. Marmot Minimalist sadetakki oli hyvä myös ja ennen kaikkea luotettava. Se toimi tarvittaessa myös tuulenpitävänä kerroksena.

Haglöfsin LIM sadehousut kokopitkällä vetoketjulla, siis niin että koko lahkeen matkalla on vetoketju, osoittautuivat hyvin käytännöllisiksi. Ne suojasivat mukavasti sateelta ja vetoketjua yläpäästä avaamalla pääsi silti käsiksi alla olevien vaellushousujen taskuihin. Samoin, jos olo meinasi käydä liian kuumaksi, eikä satanut liikaa, pystyi vetoketjua avaamaan yläpäästä tuuletusta varten. Kun samalla vielä avasi alla olevien vaellushousujen tuuletusvetoketjun, niin sai oikein hyvin ilmanvaihtoa jalkoihinsa. Samaan aikaan sadehousut kuitenkin suojasivat jalkoja maaston kosteudelta: puista, heinistä, yms. jalkoihin tarttuvalta vedeltä. Täytyy tosin huomata, että ne ovat ohutta materiaalia, johon risut ja oksat helposti repivät reikiä, joten jonkinlaista kangaspaikkaa on hyvä olla matkassa. Tällä reissulla ei repeämiä tapahtunut, osin koska tiesin varoa sitä, mutta aiemmin niihin on tullut muutama pieni reikä, jotka olen paikannut itseliimautuvalla kangaspaikalla.

Retkeilysauvat ovat todella hyödylliset. Niistä saa tukea vaikeassa maastossa tai muuten vain pahoissa paikoissa. Purojen ylitys kiviä pitkin harppomalla tai puun runkoa kulkien on helppoa, kun saa sauvoilla tukea sivuilta. Ylämäissä niillä voi avustaa jalkoja. Alamäissä pystyy jarruttamaan tai ottamaan painoa vastaan kipeältä jalalta. Niitä voi myös käyttää tarpin pystyttämisessä, joskaan sellaista ei minulla tällä retkellä ollut mukana.

Kirves, tai oikeastaan Skrama, oli aivan turha. Toisaalta olisi hienoa tehdä pieni nuotio jonnekin keskelle metsää ja istua tulilla. Mutta nyt oli niin märkää, ettei se kuitenkaan olisi onnistunut. Ja jotenkin minua kuitenkin huvittaa enemmän kulkea, kuin istuskella paikallaan. UKK puistossa on lisäksi tupia tiheään ja tuvilla valmiit puut ja tarvittaessa kirveskin, joten varsinaista tarvetta kirveen mukana kantamiselle ei ole. Kirves jääköön päiväretkille, jolloin sen paino ei haittaa.

Hyvällä kameralla sai hyvälaatuisia kuvia. Se kuitenkin painoi liikaa siitä saatavaan iloon nähden. Jääköön sekin päivä- tai yönyliretkille.

Tämän ja Hetta reissun yhdistetty oppi on, että kevytretkeily todella kiinnostaa minua. Vaikka 19 kg kuuden päivän vaellukselle ei välttämättä kuulosta paljolta, ei itsellekään, kun aiemmin rinkan paino on ollut luokkaa 23-25 kg vastaavassa tilanteessa, niin silti se on ikävä kantaa. Kantamismukavuus parani toisena päivänä, kun toisaalta totuin rinkkaan selässä ja toisaalta sain sen parempiin säätöihin. Mutta silti oli ikävä Hetta reissun 15 kg lähtöpainoa. Ja siinäkin on vielä varaa keventää. Minulla on aika paljon ruokaa (kuivaa, tottakai) mukana ja osa siitä voisi olla kevyempää. Pitää alkaa miettimään tarkemmin kuinka paljon syömistä ja minkälaista vaelluksella tarvitsee. Tämän vuoden vaellusten kantamusten ja ruokien kulutuksen analysointi auttaa tässä. Uskon, että pystyisin keventämään ehkä jopa pari sataa grammaa per päivä valitsemalla ruokani eri lailla. Viiden päivän reissulla se tarkoittaisi jo kilon eroa lähtöpainossa. Täytyy alkaa tekemään yön yli retkiä harjoitus- ja kokeilumielessä. Kuinka paljon ja minkälaista ruokaa mukaan. Mikä on riittävästi, millaisilla erilaisilla valinnoilla saa päivittäisen energian tarpeen kasaan ja kuinka paljon se painaa.

Internetissä ja jopa viimeisimmässä Retki-lehdessä (7/2017) puhutaan, että 40 litrainen reppu riittäisi viikon vaellukselle. Se kuulostaa varsin houkuttelevalta, mutta en tällä hetkellä itse ymmärrä miten se on mahdollista. Hetta reissun oppeja nimittäin on, että heinäkuussa voi sataa viisi senttiä lunta Lapissa. Siitä on selvittävä mukana olevilla varusteilla. Mutta itse aion kyllä suosia omaa 60 litraista kevyttä Exped Lightning rinkkaa. Ja aina parempi, jos se ei tule täyteen. Yön yli reissu onnistuu kyllä "päivärepulla" ja selvästi alle kymmenen kilon painolla, mutta pidempi aika maastossa vaatii hieman enemmän tavaraa mukaan ja ennen kaikkea ruokaa. Harjoituksia, excel laskelmia ja kokeiluita siis tiedossa. Päivitän tänne kokeiluiden tuloksia, kunhan niitä saadaan.
 

Hetta - Hetta vaellus heinäkuussa 2017

Päätin jo viime vuoden puolella kulkea tänä vuonna alkukesästä Hetta-Pallas reitin. Olin ajatellut alunperin Juhannusta edeltävää viikkoa, mutta todellä myöhäinen kevät ja kesä saivat minut siirtämään reissua kaksi viikkoa, eli heinäkuun alkuun.

Valitsin Hetta-Pallaksen, koska olen kuullut siitä hyvää. Kuulemma kauniita maisemia, tunturia ja helppo reitti.

Kun aloin alkukesällä tarkemmin suunnittelemaan milloin vaellan, miten sinne pääsee julkisilla ja millaista reittiä haluan kulkea, huomasin, että julkiset yhteydet Pallaksella eivät ole kovin kummoiset. Niinpä syntyi ajatus tehdä Hetta-Hetta vaellus. Ja koska polkua pitkin kulkeminen ei ole se kaikken mielenkiintoisin juttu minulle, niin päätin kulkea noin puolimatkaan Pallakselle, sitten poiketa merkatulta reitiltä sivuun, erämaavyöhykkeelle, ja tulla korkeiden tunturien kautta takaisin Hettaan. Tällä tavalla reissusta tulisi minulle paljon mielenkiintoisempi ja saisin hyvää harjoitusta erämaavaelluksesta. Samalla reissu olisi kuitenkin helppo ja mukava vaellus, jossa kokoajan ollaan päivämatkan päässä merkatusta reitistä ja tuvista.

Reittisuunnitelma oli tällainen

0. päivä. Sunnuntai. Matkustus ja lähtö

Sunnuntai meni paljolti linja-autossa istuessa. Olin tullut yöjunalla Rovaniemelle ja jouduin siellä odottelemaan muutaman tunnin linja-auton lähtöä. Se vei Hettaan, jossa olin puoli viiden maissa. Olin etukäteen sopinut venekyydin Hetan Kodalta, jonka yhteystiedot olivat luontoon.fi sivulla Hetta-Pallas reitin kuvauksessa. Itse asiassa helpommalla ja nopeammin olisi päässyt hyppäämällä linja-autosta pois Hetan keskustassa, jossa aivan pysäkin vieressä on hopeaseppä, joka myös tarjoaa venekyytejä.

Reitille päästyäni kävelin suht rauhallisesti Pyhäkeron tuvalle ja suunnitelmani mukaan päätin jäädä siihen ensimmäiseksi yöksi. Siten tunturiin kapuaminen jäisi maanantaille eikä minun heti ensimmäisenä iltana tarvitsisi kävellä Sioskuruun asti, jossa seuraava tupa sijaitsee.

Pyhäkeron tuvalla näin ihka elävän käen. Tunnistin sen äänestä, kun se nopeasti lensi pihapiirin poikki. Niin nopeasti meni, ettei siitä mitään oikein ehtinyt nähdä.

Ensimmäinen päivä oli lyhyt sekä ajallisesti, että matkan suhteen. 6.7 km Pyhäkeron tuvalle järven rannasta.

1. päivä. Maanantai. Polku jatkuu silmänkantamattomiin

Heräilin rauhassa ja lähdin vähän toivottua myöhemmin liikkeelle. Siinä vähän kymmenen jälkeen, ehkä. Sää oli loistava. Aurinko paistoi, ilma oli sopivan lämmin, mutta tunturituulen myötä ei ollut liian kuuma. Unohdin laittaa aurinkovoidetta ja päivän mittaan poltin itseni ikävästi.

Nousu Pyhäkerolle sujui mukavasti. Tunturissa oli edelleen myöhäisen kevään myötä muutamia laikkuja lunta varjopaikoissa. Maasto oli vehreää, kuivaa ja polkua oli helppo kulkea. Kauniit lilat kukat matalissa varvuissa koristivat tunturin rinteitä.

Pyhäkerolta polku laskeutui rauhallisesti Sioskuruun, jossa on varaus- ja autiotupa. Siellä ei ollut ketään, kun tulin paikalle. Näin edellisten kukijoiden nousevan rinnettä etelään tuvalta, kun itse lähestyin sitä pohjoisesta. Söin lounaan tuvan terassilla nauttien upeasta säästä.

Suunnitelmani oli mennä joko Pahakurun tai Hannukurun tuvalle seuraavaksi yöksi, joten lähdin jatkamaan matkaa. Sinne päin maasto nousee taas tunturipaljakalle. Näkyvyyttä on kilometrejä joka suuntaan ja polku kulkee tunturien välistä etelään niin, että sen näkee kaukaa, edellisiltä nyppylöiltä.

Sioskurusta etelään kulkiessa oli kuin olisi ollut Tarussa sormusten herrasta.

Polku, jonka ovelta alkavan näin, jatkuu silmänkantamattomiin edessäin. Sitä taivallan kohti päämäärää kaukaista, liekö tieni minne vie, liekö siellä Lothlorien?

Kävi lopulta niin, että siellä oli Pass of Caradhras, mutta mennään siihen torstain osuudessa.

Maanantaina askel oli kevyt. Polku oli helppokulkuista, ilma kaunis ja teki mieli kävellä reippaasti. Siihen osaltaan vaikuttaa, että minulla oli suht kevyt rinkka.

Olen nimittäin edellisen talven aikana kohtalaisessa määrin hurahtanut kevytretkeilyn ihanuuteen. Että ei tarvitsekaan kantaa yli kahdenkymmenen kilon rinkaa, eikä kulkemisen tarvitse olla raskasta. Kun valitsee varusteensa tarkemmin, sekä osto- että pakkaushetkellä, niin rinkka jää paljon kevyemmäksi, jolloin myös kulkeminen on paljon kevyempää ja nopeampaa.

Valitettavasti se tarkoittaa sitä, että retkeilyvarusteensa joutuu tilaamaan ulkomailta, koska Suomesta kevytvarusteita ei saa, ei ainakaan liikkeissä asioimalla (Tampereella). www.ultralightoutdoorgear.co.uk on yksi vaihtoehto.

Muistan, kun noin vuosi sitten olin kiertämässä Karhunkierroksen. Silloin rinkka painoi omastakin mielestäni aivan liikaa. Lähtöpaino oli siinä 25 kg. Sen raahaaminen siellä reitillä oli raskasta ja väsyttävää ja monena päivänä olin leiripaikalle saavuttaessa jo ihan puhki. Jollakin tauolla siellä samalla taukopaikalla pysähtyi joku nainen, jolla oli silminnähden kevyt varustus ja lähtöpaino oli kuulemma luokkaa 15 kg. Silloin ajattelin, että mahdanko itse koskaan päästä sellaiseen, että siinäpä on tavoitetta vuosiksi eteenpäin.

Noh, tällä reissulla oma rinkan lähtöpaino, ruoat, polttoaine ja puoli litraa vettä mukaan lukien, oli siinä 15.5kg. Eli mahtava parannus! Siinä on vieläkin varaa keventää, mutta tässä vaiheessa ei vielä ollut käsitystä kuinka. Nyt reisun jälkeen tiedän jo hiukan enemmän. Mutta tämä on ajan myötä kehittyvä asia, jokaisen reissun jälkeen tietää paremmin. Kuivapainon sain jo vähän yli yhdeksään kiloon, ainakin excel laskelman mukaan. En varsinaisesti muista punnitsinko rinkkaa siinä kohtaa. Vielä kun saisi pari kiloa pois, niin vois vaikka ottaa järjestelmäkameran mukaan. Siis vaihtaa pari kiloa muuta kameraan.

Joka tapauksessa. Kevyellä rinkalla oli askelkin kevyt. Matka sujui joutuisasti, nousut eivät tuntuneet pahoilta ja jaksoin kulkea uskomattoman hyvin. Pääsin helposti Pahakurun kämpälle. Siinä tulikin sopivasti sadepilvi juuri kohdalle, joten tuvassa oli hyvä syödä, levätä ja jutella parin muun kulkijan kanssa odotellen sateen siirtymistä.

Pahakurun tupa on vielä paljakan reunalla, joten siellä on hieno näkyvyys ympäriinsä. Heti sen jälkeen polku kuitenkin laskeutuu kuruun, metsän suojaan. Myös polku muuttuu siellä selkeästi vaikeampikulkuiseksi. Kiviseksi, juuriseksi, kosteammaksi. Myös itikat tuntuivat tykkäävään kurusta, tunturissa niitä ei ollut.

Päätin jatkaa Hannukurun tuvalle, jonne oli lyhyt matka. Mutta jotenkin en oikein tykännyt paikasta. Ehkä se tuntui jo liikaa rakennetulta, ehkä hyttysiä oli liikaa. Ja minun teki vielä mieli jatkaa. Siispä lähdin vielä kohti Suoskurun kotaa.

Takaisin tunturiin noustessa itikat pikkuhiljaa hävisivät ja sitä myötä mieli parani. Lähellä paljakan rajaa, minut yhytti sadekuuro. Vasemmalla oli tumma sadepilvi, minun kohdalla satoi, ja takaoikealta paistoi aurinko. Kun kääntyi katsomaan kohti aurinkoa, se paistoi läpi sateen ja kaikki, koko tunturimaisema huippuineen ja laaksoineen sai upean vaalean harsopeitteen auringonvalon siivilöityessä sateen läpi. Mielettömän kaunista. Toiseen suuntaan kääntyen ja katsoen näkyi mahtava kaksoissateenkaari tummaa sadepilveä vasten. Tämän täytyi olla se Lothlorien!

Suoskurun kodalla ei ollut ketään. Laitoin siellä ruokaa ja pystytin teltan kodan lähelle, nyppylän päälle. Minä pidan omasta rauhastani ja tykkään olla teltassa. Suoskurulla vesi on keitettävä, joten otin osan keitetystä vedestä jäähtymään juomavedeksi ja lopulla tein ruokaa.

Toisena päivänä askel oli niin kevyt, että matkaakin kertyi 27.2 km.

Mitä opin tänään?

• Kevyt rinkka on mahtava! Kevyet kengät ovat mahtavat! Tunturipaljakka on mahtavaa!

2. päivä. Tiistai. Pois polulta

Yöllä oli satanut jonkin verran, mutta aamulla oli selkeää. Olin internetistä lukenut vinkin, että avaruuslakanaa voi käyttää teltan maavaattena, joten olin päättänyt kokeilla sitä. Huomasin, että se on vähän huono ajatus, koska jos sataa, tai maa on märkää, on myös avaruuslakana sitten aamulla märkä. Mikä ei ole ollenkaan niin hyvä juttu sitten, jos sitä sattuisi tarvitsemaan. Annan sen siis jatkossa olla varalla rinkassa ja pakattuna minigrippiin.

Minua ei huvittanut alkaa tuhraamaan tulenteon, veden keittämisen (juomavesi keitettävä, luki Suoskurun kodalla) ja jäähdyttämisen kanssa, joten päätin jättää aamiaisen myöhemmäksi ja lähdin pikaisesti jatkamaan matkaa. Minulla oli vajaa puoli litraa vettä jäljellä ja ajattelin, että se kyllä riittää. Olin katsonut kartasta, että Lumikeron ensimmäisen huipun jälkeen on länsirinteessä puro. Se ei ole merkityllä reitillä, mutta koska muutenkin oli tarkoituksenani siltä tänä aamuna lähteä, niin tuo puro olisi oiva kohta.

Siispä kiipeämään Lumikero. Nousu oli jyrkähkö ja pitkähkö. Mutta näkymät huipulta olivat kauniit. Siinä katsellessä Pyhäkeron huippu reitin pohjoispäässä peittyi lännestä lähestyviin pilviin. Oli luvattu sadetta iltapäivälle ja näytti siltä, että pilvirintama alkoi lähestymään.

Löysin etsimäni puron kuljettuani hieman Lumikeron rinnettä alaspäin. Sain siinä vesipulloni täytettyä ja söin aamiasen. Kuljetin reissulla kahta puolen litran ihan tavallista muovipulloa. Joku internetissä sanoi, että Hetta-Pallas reitillä veden saanti ei aina ole niin helppoa ja kannattaa siksi kuljettaa riittävästi vettä mukana. Siksipä minäkin täytin tuvilla molemmat pullot. Se osoittautui yleensä vähän liialliseksi. Puolikin litraa olisi hyvin riittänyt. Vettä sai kyllä riittävän usein. Pari poikkeustakin toki mukaan mahtui, kuten Suoskuru, jossa vesi piti keittää. Sitä siis oli saatavilla, mutta koska minulla oli Hannukurusta vettä jäljellä, säästyin enemmältä juomaveden keittämiseltä.

Kulkuni erämaavyöhykkeelle merkitsi siirtymistä tunturista alemmas, metsään. Se tarkoitti myös navigaation vaikeutumista. Ei ollut enää selkeää polkua, jota seurata. Merkittyä reittiä kulkiessahan pärjää mainiosti ilman hyvää maastokarttaa, mutta reitilä poiketessa se on välttämätön. Metsässä puut peittävät näkyvyyden ja on pakko mennä enimmäkseen kompassisuunnalla. Ja suht usein tarkistaa, onko vielä suunnassa. Koska suunnasta hairahtuminen on pahuksen helppoa, kun ei ole kaukaisia kiintopisteitä, jotka kertoisivat minne päin mennä.

Saariselälle päästyäni alkoi sataa. Siispä sadekamppeet päälle ja eteenpäin. Saariselän ja Kuoppajärven välissä meni puro, joka tarvitsi ylittää. Se olikin yllättävän syvä, joskaan ei vuolas, joten jouduin etsimään kahluukohtaa. Kävelin jonkin matkaa sen vartta yläjuoksulle päin ja löysin mönkijäuran, joka ylitti puron. Siinä oli loistava kahluukohta ja pääsin helposti puron toiselle puolelle. Sen jälkeen oli pätkä avaraa tasaista maastoa ja pian olinkin Kuoppajärvellä.

Valitettavasti Kuoppajärven vesi ei näyttänyt mitenkään houkuttelevalta. Siinä uiskenteli paljon siitepölyä, eikä se ainakaan rannassa näyttänyt siltä, että olisin sitä halunnut käyttää. Mietin hetken mitä tehdä ja päätin jatkaa mönkijäuraa pohjoiseen, se veisi lähelle toista, pienempää järveä/lampea. Jonkin matkaa kuljettuani löysin mukavan, hyvän puron ja siitä läheltä telttapaikan. Siihen siis yöksi.

Päivämatkaksi tuli reilu viitisentoista kilometriä. Ilman polkua kulkeminen on selkeästi hitaampaa, mutta sujui hyvin.

Mitä opin tänään?

• Metsässä täytyy olla tarkkana, että pysyy suunnassa
• Expedin pumppuna toimiva kevytkuivapussi ei oikeasti pidä vettä! Tosi hyvä retkipatjan pumppu se kyllä on, mutta siihen ei pidä pakata mitään kriittisesti vedeltä suojattavaa, kuten makuupussia.

3. päivä. Keskiviikko. Asiat menevät pieleen

Keskiviikolle oli ennustettu sadetta. Paljon sadetta. Aamulla mietin mitä tekisin. Minulla oli hyvä telttapaikka, olin kuiva ja lämmin. Mutta minun olisi myös tarpeen päästä pohjoisemmas, jotta pääsisin vielä kotiinkin ennen kuin ruoka loppuu. Etenkin sillä ajatuksella, että keskiviikon ja torstain päivämatkat saattaisivat sateen takia jäädä lyhyiksi.

Noin seitsemän kilometrin päässä pohjoisessa oli Rautuojan tupa. Ajattelin, että siellä voisin olla lämpimässä, kuivata kamppeita ja pitää sadetta niin kauan, kuin tarvitsee. Päätin siis lähteä sinne.

Ongelma tässä on, että olen kyllä kulkenyt metsässä, mutta Etelä-Suomessa. Lappi on minulle suht uutta aluetta. Ja, jos Etelä-Suomessa sataa, ei yleensä sada rankasti tai ainakaan pitkään. Ja jos nyt sataakin, niin sitten nyt vaan taivaalta tulee vettä. Lapissa se merkitsee myös sitä, että maasto on ihan sairaan märkää. Joka paikka, joka normaalisti on kostea, tulvii rankkasateella. Kosteikot ja suot muuttuvat vesipelloksi. Purot ovat leveitä ja vuolaita. Tämä kävi hyvin selväksi.

Olin tietoinen reilusta ennustetusta sateesta. Niinpä laitoin sadevaatteet päälle ja jalkoihin muovipussit. Nimittäin Gore-Tex kenkäni eivät olleet niin vedenpitävät, kuin niiden pitäisi olla.

Sade piiskasi vasten kasvoja ja tuuli oli navakka. Pysyin poissa paljakalta, koska halusin puiden tuomaa tuulen suojaa. Valitettavasti se taas merkisti märempää maastoa, jossa usein todellakin kahlattiin nilkkaan asti vedessä. Muovipussit jaloissa toimivat pari tuntia, mutta sitten alkoivat päästää vettä läpi. Märät jalat eivät sinänsä haitanneet, mutta vesi vaihtui liian paljon, joten jalkani eivät pysyneet lämpimänä, mikä taas oli huono juttu. Matkalla kaatosade vaihtui rännäksi, joka vihmoi vaakasuoraan päin.

Kulku oli raskasta. Mutta pääsin lähelle Rautuojan tupaa. Vain huomatakseni, että minun ja tuvan välissä oleva puro on nyt rankkasateessa todella vuolas ja syvä. Tietenkin! Ei mitään toivoa päästä siitä yli, ei toivoa kaminan lämmöstä, vaatteiden kuivatuksesta tuvassa eivä mukavasta kurjan ilman pidosta tuvassa.

Siispä pikaisesti teltta pystyyn, sisälle, jalkojen kuivaus, kuivaa päälle ja makuupussiin lämmittelemään. Ongelma oli, että sadetakkini oli päästänyt jonkin verran kosteutta läpi hihoista, joten ne olivat kosteat. Ja minulla oli jo kaikki paitani päällä. Niinpä kietouduin tiiviisti makuupussiini vain nenä sieltä pilkistäen ja lämmittelin itseäni toivoen ruumiinlämmön myös pikkuhiljaa kuivattavan kosteat hihani. Keitin vettä, tein siitä valmisretkiruoan, sellaisen mihin vain lisätään vesi, ja otin ruokapussiin makuupussini sisään, kylkeäni vasten lämmittämään. Mikä ihana lämpö! Ja minä lämpenin ja pikkuhiljaa myös hihani kuivivat. Pystytin teltan yhden, kahden aikaan päivällä ja poistuin sieltä vain kerran hakemaan vettä ja kiristämään teltan narua. Sää ulkona oli kamala. Navakka tuuli, jossa oli vielä mielettömiä puuskia. Onneksi olin puisella alueella, jotan sain metsästä edes jotain suojaa. Aina välillä kuului, kuinka telttakankaan päälle kerääntynyt räntä lähti liukumaan alas ja kasaantui teltan liepeisiin pieneksi kinokseksi.

Kun sain itseni lämpimäksi ja kuivaksi, minun oli kuitenkin loppujen lopuksi hyvä olla. Makasin teltassa makuupussin suojissa, kuuntelin tuulen pauhua, sateen ja rännän ropinaa telttaani vasten. Lepäsin. Silti oli mielessä, että ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan liikkeelle tänään. Olisi ollut paljon parempi jäädä aamulla hyvälle telttapaikalle, kun kaikki tavarani vielä olivat kuivia. Ja vaikka loppujen lopuksi pärjäsin hyvin telttani ja makuupussini suojassa, kun en päässyt tuvalle, niin virhemarginaali tässä kohtaa oli hyvin pieni. Jos makuupussini olisi päässyt kastumaan sateessa, niin olisin joutunut soittamaan apua. Tai painamaan hätälähettimen nappia, jos/kun puhelin ei siellä olisi toiminut.

Mutta tosiaan, paikalleen jäämisen päätöstä varten olisi pitänyt tietää, mitä rankkasade merkitsee Lapin maastossa. Ei se ole se taivaalta satava vesi, vaan se maassa oleva, joka on se ongelma. Nyt opin senkin. Tänään opin paljon.

Päivämatkaksi tuli vain reilu viisi kilometriä, mutta se tuntui paljon pidemmältä.

Mitä opin tänään?

• Jos on luvattu kurjaa säätä, on parasta pysytellä paikallaan
• Kun tunturissa sataa kunnolla, on maasto todella märkää ja purot tulvivat
• Märät jalat, tai muukaan osa, ei varsinaisesti ole ongelma, jos pystyy pysymään lämpimänä. Huippuretki blogissa olikin juuri juttua märin jaloin vaeltamisesta. Sekä vinkki siitä, että suunnistajat käyttävät neopreenisukkia. Täytyykin tutustua aiheeseen. Koska jos veden vaihtumisen jalan iholla saa pysymään riittävän hitaana, jotta jalka pysyy märkänäkin lämpimänä, ei vesi varsinaisesti haittaa. Sama homma, kuin märkäpuvun kanssa. Minulla ongelma oli, että muovipussit jaloissani olivat liian ohuet ja menivät liian rikki, jolloin jalat eivät pysyneet lämpiminä enää loppumatkasta.
• Pidä aina kuiva vaihtovaate saatavilla. Minulla piti olla vielä ylimääräinen paita, mutta olin unohtanut sen kotiin, vaikka se pakkauslistassa lukikin. Näin ollen jouduin sen sijaan pitämään untuvatakkia päälläni ja sitten sen hihat pääsivät kostumaan. Eikä minulle enää jäänyt mitään täysin kuivaa yläosaa. Onneksi oli kuitenkin kuivat merino pitkikset ja lämpimät villasukat.
• Sadetakin on syytä kestää pitkäkestoista sadetta. Itsellä oli reissussa uusi, kevyt, pieneen tilaan pakkautuva sadetakki, OR Helium II. Valitettavasti hihoista pääsi kosteutta läpi. Taidan ennemmin ottaa Marmot Minimalist takin jatkossa, se on varmempi valinta.

4. päivä. Torstai. Pass of Caradhras

Aamulla ei enää tuullut myrskyisästi ja sadekin oli enää kevyttä. Sain kotoa sääennusteen, jonka mukaan myöhemmin iltapäivällä sade lakkaa. Päätin siis loikoa teltassani vielä. Valitettavasti älypuhelimeni kuoli. Luulin sen johtuvan sateesta, vaikka sen piti kestää sadetta. Kävi myöhemmin ilmi, että se johtui kylmästä, koska se heräsi taas henkiin tuvan lämmössä. Mutta tänä aamuna olin ilman älykännykän tuomaa sääennustetta tai sadetutkaa.

Aamupäivän mittaan sade lakkasi eikä osoittanut merkkejä palaamisesta. Niinpä päätin lounaan jälkeen lähteä matkaan. Vaihtoehto olisi myös ollut pysyä paikallaan, mutta koska sade oli ilmeisesti loppumassa tai lakannut, niin estettä kulkemiselle ei ollut. Lisäksi oli tarpeen päästä tuvalle, jossa saisin kaikki kamppeeni kuiviksi ja itsekkin pääsisin kuivaan ja lämpimään.

Rautuojan tupa ei siis tullut kyseeseen, vaikka se oli ihan lähellä, koska puro siinä välissä tulvi liikaa. Muita vaihtoehtoja olivat Pyhäkeron tupa, Sioskurun tupa ja Pahakurun tupa. Pahakurun tupa veisi liikaan etelään ja sinne oli pitkä ja soinen matka, joten hylkäsin sen. Pyhäkeron tuvalle oli myös pitkä matka ja vielä metsäistä tunturin rinnettä, joka edellisen päivän kokemuksen perusteella oli todella märkää ja hankalakulkuista. Listäksi matkalle todennäiköisesti osuisi tulvivia puroja, joista ei ehkä pääsisi yli. Joten parhaaksi vaihtoehdoksi osoittautui Sioskurun tupa. Se oli lähin ja reitti sinne vei paljakan läpi. Paljakka on helppoa kävellä ja suunnistaa, joten sikälikin Sioskuru vei voiton.

Lähdin takaisin kohti merkattua reittiä kulkemalla itään Outakan ja Ounastunturin välistä. Sieltä laskeva Rautuoja tulvi ylempänäkin, joten jouduin nousemaan varsin korkealle, jotta pääsin siitä yli. Joten valitettavasti jouduin tarpomaan suossa. Ja lumessa! Tunturissa oli nilkkaan lunta! Alempana paljakkakin oli sulaa, mutta tunturia noustessa pian kaikki oli aivan valkoista. Lumesta vain pilkisti mättäitä, joiden päälle pyrin astumaan, koska sillä tavalla tiesi mihin on jalkansa laittamassa. Välillä piti vaellussauvoilla kokeilla edessa olevaa lunta, kuinka se upottaa, mitä siellä alla on. Eteneminen oli hidasta ja hyvin työlästä. Mutta matka eteni. Pääsin Rautukuruun Sileävaaran ja Ounastunturin välissä ja siitä jo näki, kuinka maasto vie alaspäin ja lumi vielä loppuu. Lopulta pääsin merkitylle reitille. Sekin oli lumen peitossa, mutta siinä oli muutaman kulkijan jäljet.

Tässä kohtaa mentiin aika kauas siitä helposta ja kevyestä harjoitusvaelluksesta. Lumi teki hommasta raskasta ja vaativaa, oltiin kaukana omalta mukavuusalueelta. Ja taidettiin turvallisuusalueellakin olla aika reunassa, lumessa kun ei kunnolla tiennyt, mihin on kulloinkin astumassa. Leiriytyminen lumisella paljakalla olisi ollut todella haastavaa. Se olisi tarvittaessa onnistunut, mutta sen olisin tehnyt vain oikeassa hätätilanteessa, jolloin olisi pitänyt kutsua myös pelastuslaitos hätiin. Näinä myrskyn ja sitä seuranneen lumessa tarpomisen päivinä olin todella hyvilläni, että minulla on SPOT lähetin. Voin lähettää kotiin viestin, että olen täällä, kaikki on ok. Ja tarvittaessa saan matkaan hätäviestin, jolloin pelastuslaitos tulee hätiin.

Polun yhytettyäni minulla oli vielä kolmisen kilometriä kuljettavaa reittiä pitkin, että pääsin Sioskuruun. Reittilläkin oli nilkkaan asti lunta.

Sioskurulla olikin onneksi jo muita ihmisiä tuvalla, joten kamina oli lämpimänä. Sain kamppeeni kuivamaan ja ruoan valmistumaan. Päätin jäädä siihen yöksi. Iltapäivän ja illan mittaan tuvalle saapui lisää ihmisiä. Olikohan meitä yhdeksän plus yksi koira autiotuvassa ja varaustuvan puolella oli neljän hengen porukka. Ja vaikka tällaisen raskaan lumessa tarpomisen jälkeen oli mahtavaa päästä tuvan lämpöön ja pystyä kuivaamaan kaikki vaatteensa, kävi myös ilmi miksi en pidä tuvista. Koska mitä useampi ihminen on paikalla nukkumassa, sitä todennäköisemmin joku kuorsaa. Ja minä olen varsin herkkäuninen.

Matka tuvalle tunturien yli oli noin 10 km. Lumessa siihen meni noin kolme tuntia.

Mitä opin tänään?

• Onneksi oli kevyt reppu. Lumisen tunturin ylitys oli sen kanssa helpompaa.
• Vähän isommistakin vastoinkäymisistä reissussa selviää. Mutta pitää tarkkaan harkita, mitä kannattaa tehdä ja missä on liikaa riskejä.
• Vaellussauvat olivat aivan ehdottomat tänään! Ne olivat todella hyödylliset erämaa-alueella jo hyvällä säällä, mutta lumessa ne olivat todella tarpeen. Niillä pystyi tunnustelemaan edessä olevan lumen syvyyttä, ottamaan tukea suunnasta jos toisestakin, estämään kaatumisen, jos jalka lipsui.

5. päivä. Perjantai. Pikaravia Hettaan

Aamulla nukuin vähän turhan pitkään ja ajattelin jo, että ei enää toivoa ehtiä 12:45 linja-autoon Hetassa. Joten otin suht rauhassa aamun, söin aamiaisen rauhassa ja lähdin sitten liikkeelle. Tuvasta oli nopeaa lähteä, ei ollut sillä lailla leirin purkua, kuin teltan kanssa nukkuessa. Pääsin liikkeelle vähän yhdeksän jälkeen. Edessä oli loiva nousu Pyhäkerolle. Kurussa ei ollut enää lunta, mutta se pikkuhiljaa lisääntyi Pyhäkeron huippua kohti. Reitillä oli kuitenkin edellisen päivän kulkijoiden jalanjäljet, joissa oli helpompaa kulkea, kuin umpihangessa. Lunta oli ensin laikuittain nilkkaan. Sitten lähes koko ajan nilkaan. Muutamassa kohdin oli kinostumia, joissa jäljet upposivat polvea myöten lumeen. Etenkin Pyhäkeron pohjoisrinne ja Pyhäjärven alue oli todella luminen. Mutta polku laskee Pyhäkerolta varsin nopeasti ja siten lumikin väheni pian.

Vaikka olin alunperin ajatellut, että ei minulla ole mitään toivoa ehtiä linja-autoon ja että on parasta otta Hetasta majoitus ja lähteä seuraavana päivänä, niin matka taittuikin yllättävän nopeasti. Niinpä mietin hieman kelloa ja karttaa katsellen ja totesin, että kannattaa sittenkin yrittää ehtiä linja-autoon. Niinpä tulin alas Pyhäkerolta todella lujaa. Jatkoin hyvin rivakkaa kävelyä koko matkan Ounasjärven rantaan pitäen vain parin minuutin tauon Pyhäkeron tuvalla. Polun lähestyessä järveä, oli polun varressa kyltti venetaksista (ilmeisesti sama ihminen on myös Hetan hopeaseppä). Soitin ja pyysin kyydin yli. Se järjestyikin heti ja pääsin nopeasti järven yli aivan Hetan keskustaan. Minulle jäi vielä puoli tuntia aikaa, joten ehdin käydä ruokakaupassa ostamassa evästä matkalle. Linja-auto poimi minut kyytiin ja pääsin matkalle kohti Rovaniemeä.

Alun perin olin ajatellut, että käyn Hetassa saunassa tai suihkussa jossain majoituspalvelussa. Ehkä yövynkin, jos myöhästyn kyydistä. Mutta nyt siihen ei ollut aikaa. Joten Rovaniemelle päästyäni menin heti ensimmäiseen hotelliin kysymään, voisinko ostaa pääsyn saunaan tai suihkuun. Hetken miettivät, miten sellainen minulle myydään, mutta se onnistui. Pääsin siis saunaan puhdistautumaan. Siitä muutama tunti Rovaniemen keskustassa ennen yöjunan lähtöä. Ruokaa ja kahvilassa istuskelua. Yöjuna ja makuupaikka oli mukava tapa matkustaa Tampereelle. Valitettavasti nukuin huonosti, mutta pystyin kuitenkin lepäämään.

Pääsin kuin pääsinkin siis alkuperäisessä aikataulussa takaisin kotiin.

Matkaa Sioskurulta Ounasjärven rantaan kertyi 14.7 km ja selvisin siitä noin kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta tulinkin kyllä lujaa, kun vaan lumelta pääsin.

Vaellukselle kertyi matkaa yhteensä noin 75 km. Siihen meni vähän vajaa viisi päivää, kun puolikas sunnuntai ja perjantai lasketaan yhdeksi päiväksi.

Pyöräretkikokeilu syyskuu 2016

Pyöräretkikokeilu syyskuu 2016

Syyskuun ollessa vielä lämmin minua ei huvittanut lähteä yön yli retkelle jalkaisin. En nimittäin pidä kuumasta ja rinkka selässä kulkiessa mukavuuslämpötilat ovat lähempänä kymmentä astetta. Nyt oli vielä vajaa kaksikymmentä lämpöä eikä rinkkaretki näin ollen innostanut. Retkelle kuitenkin halusin, joten päätin kokeilla polkupyöräretkeä yön yli.

Meillä onneksi sattuu olemaan polkupyörän peräkärry. Vastaava, kuin missä näkee lapsia kuljetettavan, mutta meidän on tavaraversio. Sillä on autottoman ihmisen hyvä kuljettaa vähän isommat ostokset kaupasta kotiin. Päätin siis ottaa sen matkalle ja pakata yöpymistarvikkeet sinne.

Minä nautin pienten hiekkateiden ajamisesta. Hyvin vähäinen liikenne, metsä ja pellot, luonto lähellä. En minä niin osaa sitä eritellä, mutta tykkään pikkuteistä. Siispä suuntasin sellaisille. Asun Tampereella Kalevassa ja tarkoitus oli polkea ensin Hervantaan ja sieltä etelään kohti Valkeakoskea kääntyen sopivassa kohdassa takaisin.

Peräkärryn kanssa ei tarvinnut olla niin tarkka mukana kulkevan tavaran painosta, joten otin mitä ajattelin tarvitsevani ja hieman extraa. Kärry kiinni pyörään ja polkemaan.

Ensimmäinen osuus Taivalpirtille saakka sujui helposti. Taivalpirtin lähellä on pätkän verran hyväkuntoista polkua, mutta peräkärryn takia päätin taluttaa sen osuuden. Meni ihan vaivattomasti.

Taivalpirtti on Tampereen taivaltajien, joka on Suomen ladun paikallisyhdistys, täkäläinen tukikohta. Olin monta kertaa poikennut siinä vieressä olevalla yleisessä käytössä olevalla tulipaikalla/laavulla, mutta nyt olin ensi kertaa sillä suunnalla liikkeellä Tampereen taivaltajiin liitymiseni jälkeen, joten pääsin nyt katsastamaan Taivalpirtin alueen.

En tullut käyneeksi sisällä pirtissä, koska se oli lukossa, mutta paikalla oli muita ihmisiä lämmittämäsä saunaa ja paistamassa makkaraa. Minä laitoin nuotiolla ruokaa ja jutustelin muiden kanssa hieman.

Lähdin siitä jatkamaan matkaa. Savontien ylitys ja edessä pari kilometriä hyvää polkua. Olisi mennyt helposti polkemalla ilman peräkärryä, mutta sen kanssa joutui taluttamaan. Vähän meinasi olla paikoitellen raskasta, mutta selvisi siitä ihan hyvin. Sen sijaan ikävä yllätys oli, että polun jälkeen alkanut metsäautotie oli saanut uuden sorapäällysteen. Se ei vielä ollut ollenkaan tiivistynyt ja varsin ikävän pehmeä ja irtonainen. Todella rasittava ja raskas polkea. Toivoin, että se olisi loppunut, mutta ei. Jatkui vaan. Sitä mentiin muutama kilometri. Muutama haarautuva pikkutie näytti siltä, että niitä ei oltu käyty päällystämässä ja elättelin toiveita, että Rutajärvelle vievä tiekin olisi jätetty ilman uutta soraa. Mutta ei tietenkään! Kiukustuksekseni uusi sora jatkui siihenkin suuntaan. Ei kuin polkien siis!

Pääsin vihdoin Rutajärven rantaan. Lähellä rantaa metsikön suojassa oli ruohoinen kohta, johon sain telttani. Siihen asettauduin yöksi. Järvellä leijui usvaa veden pinnan yllä ja aurinko alkoi jo laskemaan. Joutsenpari istui kivellä hieman kauempana. Metsäläntin takana näkymättömissä kuului olevan ihmisiä. Siellä on ilmeisesti Valkeakosken minkälie tupa. Vastaavanlainen juttu, kuin Taivalpirtti, oletan.

Nukuin alkuun hyvin, mutta heräsin, kun makuualusta tuntui lässähtäneen. Tajusin, että olin unohtanut venttiilin korkin auki. Siinä on sellainen poisvirtausestoläppä, mutta ei se täysin tiivis ole, tulppa on syytä laittaa paikalleen. Muutama pumppaus ilmaa, ja tulppa kiinni. Sitten oli taas hyvä nukkua. Loppuyöstä heräsin kylmyyteen. Ilma oli yli kymmenen astetta, mutta minulla oli kesäpussi mukana. Ajattelin, että sillä pitäisi tarjeta ihan hyvin, mutta ei sitten. Viimeinen kerta kyllä, kun sitä rotjaketta otan metsään mukaan. Taidan myydä pois pilkkahintaan, mokoma surkea rotjake.

Kylmyydestä johtuen pääsin kuitenkin aamulla ajoissa liikkeelle, kun en enää tarjennut nukkua. Aamutoimet pikavauhtia, jotta pääsee liikkeelle ja lämpiää.

Pyöräily aamuisilla pienillä hiekkateillä oli ihanaa. Siellä täällä leijui usvaa, nousevan auringon säteen paistoivat viistosi metsään, kuulas syys ilma. Erittäin kaunista. Siellä oli upeaa polkea rauhaksiaan eteenpäin. Tietkin olivat tällä kertaa hyvässä kunnossa, niitä oli ilo mennä.

Aamun edetessä ilma lämpeni. Matkalla oli edelleen kaunista. Aurinko paistoi ja tuuli ravisteli puista ensimmäisiä keltaisia lehtiä. Niitä leijaili hiljakseen tien yllä ja aurinko siivilöityi lehvästön läpi. Pienet hiekkatiet parhaimmillaan.

Pikkuhiljaa etenin, idän kautta kiertäen, takaisin kohti Taivalpirttiä. Saavuin sinne aamupäivällä. Tällä kertaa paikalla ei ollut ketään. Keittelin itselleni lounasta kaasulla. Ei huvittanut alkaa väsäämään nuotiota, halusin päästä jatkamaan matkaa. Taivalpirtiltä polki helposti Hervantaan. Kävin Salesta ostamassa jäätelön ja pidin pienen tauon siinä pihassa. Siitä olinkin jo yhden maissa kotona. Hyvä niin, koska muutakin tekemistä oli vielä.

Matkaa kertyi noin 60 km ja liikkeellä olin noin 5 tuntia, sisältäen polkemisen ja taluttamisen. Keskinopeus on kärryn kanssa joka tapauksessa verkkainen, mutta nyt se pitkä pätkä pehmeää soraa hidasti myös paljon. Haapalammintie näkyy olevan nimeltään. Sinne ei kannata mennä nyt polkupyörällä. Maastopyörällä pärjää kyllä, mutta ei se kivaa varmaan silläkään ole.

Kaldoaivin varustelista

Varusteet kaldoaivin reissulla elokuussa 2016. Lisäksi ruokaa kahdeksaksi päiväksi ja noin puoli litraa vettä. Rinkan lähtöpaino oli noin 22.5 kg. Ilman ruokaa ja vettä 15 kg.

Kaldoaivi elokuu 2016, Erätaival.com erämaavaelluskurssi, 7 päivää

Etsiskelin viime talvena retkeilyblogeja sekä opastettuja retkiä. Jossakin siinä yhteydessä silmiini sattui Erätaival.com, joka tarjoaa erilaisia retkeilykursseja. Heidän erämaavaellus-kurssi kuulosti heti siltä, mitä minä haluan. Otin siis yhteyttä ja pyysin lisätietoja. Vastauksen saatuani se kuulosti entistä paremmalta ja päätin ilmoittautua. Siispä elokuussa 2016 suunnattiin avotunturiin.

Olen itse sen lajin retkeilijä, joka haluaa nauttia olostaan. Maisemasta, olemisesta, kulkemisesta. Kilometrien suorittaminen ei minua niin kiinnosta, mieluummin nautin olemisestani ja kuljen lyhyempää päivämatkaa. Sellaista rentoa vaellusta. Juuri tähän saumaan iski tämä Erätaipaleen kurssi ja siksi valitsin juuri sen. Kurssia veti eräopas Minna Jakosuo, joka on myös Kuukausi yksin erämaassa blogin takana. Meitä kurssilaisia oli kaksi. Minä ja Satu. Kukaan meistä ei tuntenut toisia ennalta.

LYHYT VERSIO: Hieno reissu. Kannatti. Antoi varmuutta lähteä uudestaan tunturiin.

TÄHTIÄ: 4/5

HYVÄÄ: Porukka. Vaihtelevat säät ja maasto. Rentous. Opin kaikenlaista.

HUONOA: Etukäteisinformaatio oli hyvin niukkaa ja Minnaa oli vaikea saada kiinni. Annoimme tästä palautetta ja hän lupasi parantaa jatkossa.

Reissu alkoi tiistaina 9.8.2016 ja päättyi siitä viikon päästä tiistaina 16.8.2016. Minä, autoton ihmineni, pääsin kätevästi lappiin Minnan kyydillä Jyväskylästä. Alkuperäinen ajatus lähteä ennen seitsemää tiistai aamuna ja ajaa Kaldoaiviin ei onnistunut, koska Tampereelta ei kulje Jyväskylään junia niin aikaisin. Järjestely muokkautui sujuvasti niin, että lähdimme matkaan maanantai iltapäivällä Jyväskylästä ja ajoimme Rovaniemelle leirintäalueelle yöpymään teltassa. Tiistaina matka jatkui Nuorgamiin, jossa poimimme Sadun kyytiin ja ajoimme viimeisen pätkän Pulmankijärvelle. Näin pääsimme aloittamaan vaelluksen viiden, kuuden maissa. Tämä olikin itse asiassa oikein hyvä, niin ehdimme vielä kulkea muutaman kilometrin ja laittaa leirin rauhassa pystyyn. Jos olisimme ensin ajaneet koko päivän suoraan etelästä, niin olisimme olleet perillä vasta myöhään ja sitten olisi vielä pitänyt leiriytyä, kun kaikki olisivat jo olleet valmiiksi väsyneitä.

Minä en ollut aiemmmin käynyt Kuusamoa pohjoisempana (Karhunierros ), joten pohjoisen Lapin maisema oli minulle ihan uutta. Jokilaaksossa, josta lähdimme liikkeelle, oli tunturikoivumetsää. Ei niin erilaista Etelä-Suomalaiseen koivumetsään verrattuna, matalampaa vain. Yövyimme ensimmäisen yön joen lähellä.

Toisena päivänä nousimme tunturiin ja maisema muuttui. Ei enää rehevää jokilaaksoa koivikkoineen. Sen korvasi avoin tunturi, jossa puita ei paljoa ollut. Maa oli varvikkoa, kiviä ja vaivaiskoivua. Paikoitellen oli myös tunturikoivua. Alueella on joskus myös ollut joku tuhohyönteinen, joka on syönyt laajoja alueita koivikkoa ja siitä muistona on vain pystyyn kuolleet ja lahoavat rangat, jotka tuovat hyvin karun ja hieman aavemaisen tunnelman maisemaan.

Kuljimme aina noin 50 minuuttia, jota seurasi 10-15 minuutin tauko. Tällä lailla voimat pysyivät yllä ja jaksoimme hyvin. Tauolla rinkka pois, istahdus ja jotain pientä välipalaa. Pähkinöitä tai energiapatukka, tms. Vaelluskengät pois, jos siltä tuntui. Tätä rytmiä jatkaen jaksoimme hyvin kulkea päivän matkan. Huomaan, että olen aiemmilla reissuillani kulkenut liian pitkään yhtä soittoa ja tämä säännöllinen taukojen pitäminen oli todella hyvästä.

Käännyimme länteen seuraamaan pienempää joen haaraa. Matkalla Minna selitti suunnistamista maaston muotojen avulla. Kun läheskään kaikkia asioita, puroja, lampia, soita yms, ei ole merkitty karttaan, ainakaan isomman mittakaavan karttaan, niin on tärkeää kiivetä korkealle ja havainnoida edessä olevaa maisemaa. Tutkia sopivaa reittiä eteenpäin maaston muotojen ja kasvillisuuden perusteella. Kiertää isot kosteikot. Etsiä helpot reitit vaivaiskoivikkojen läpi. Tunnistaa tuntureiden ja lampien muodosta missä on ja mihin täytyy mennä. Kompassia ei välttämättä tarvitse, joskin siihen on hyvä silloin tällöin vilkaista, jotta varmistuu suunnasta. Se huomattiin hyvin sadepäivänä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Toisen illan telttapaikaksi katsottiin etukäteen korkealla tuntirissa sijaitseva lampi. Kun pääsemme perille kävi ilmi, että lampi oli kuiva. Onneksi lähellä kuitenkin virtasi pieni puro, josta saimme vettä. Paikka oli upea, maisemat korkealta olivat todella hienot. Syötyämme kiipesimme tunturin laelle ihailemaan auringon laskua. Luvassa olikin upea värinäytelmä, kun aurinko laski horisonttiin ja värjäsi koko taivaan oranssiin, punaiseen, vihreään ja sinisen sävyihin.

Kolmannen päivän aamulla meitä odotti hieno näky, kun kauempana maisemassa oli meitä alempana olevia pilviä tunturien välissä. Lähdimme liikkeelle tunturien rinnettä myötäillen, kohti seita-kiveä. Matkalla näimme tumman ruskean ketun. Se oli uteliaan varovainen ja kulki aina pätkän matkaa poispäin ja kääntyi sitten katselemaan meitä. Sitten se katosi näkyvistä. Pari mäkeä myöhemmin näimme sen uudestaan, se oli seurannut meitä. Nyt se kurkisti mäen harjan takaa, niin että korvat ja silmät pilkistivät. Vähän myöhemmin se näyttäytyi kokonaan, katseli meitä jonkin aikaa ja sitten katosi takaisin harjanteen taa.

Seita-kiveä lähestyessämme näimme parin, kolmen kilometrin päässä kaksi muuta vaeltajaa, jotka lähestyivät kiveä. Olimme kuitekin niin kaukana, että he ehtivät jo aikoja pois sieltä ennen kuin me saavuimme. Seita-kiven jälkeen oli muutamia poromiesten mökkejä. Yksi ihminenkin siellä oli, oli kalaan menossa. Olisi keittänyt meille kahvit, mutta meidän piti jatkaa matkaa. Sen enempää ei muita ihmisiä tällä reissulla nähty. Muutama merkki ihmisistä näkyi siellä täällä. Jalanjälki, palanen jotain ihmisen tekemää, kenties moottorikelkan jalaksen pala, savunhaju kerran.

Jatkoimme etelään ja pistimme leirin pystyyn järven rannalle, mäen rinteen suojaan. Pian alkoikin saderintama lähestyä ja menimme telttoihimme laittamaan ruokaa. Minä satun kovin pitämään kaikenlaisista koiranilmoista, kuten sade, joten puin kuorivaatteet päälle ja menin läheiselle kukkulalle ihailemaan pilvien liikettä ja rankemman sateen lähestymistä. Seisoskelin siellä ja katselin sään kulkua taivaalla, sateen ropinaa kuoriasulleni, tuulen tuiverrusta. Hieno ilma! Palasin takaisin leiriin, mutta seisoskelin vielä ulkona ihaillen sadetta. Huikkasin teltan ohi kävellessä, että ulkona on hienoa, johon Minna kommentoi teltasta, "Hullu! Mee nukkumaan!" :D

En malttanut vielä palata telttaani vaan ihailin vielä auringonlaskua. Sadepilvissä oli juuri sopiva repeämä, josta aurinko pääsi paistamaan ja värjäsi koko taivaanrannan aivan upean kullankeltaiseksi samalla kuin sade yhä ropisi. Erittäin kaunista. Kuvat eivät tee missään määrin oikeutta todellisuudelle. Auringon laskettua maltoin mennä nukkumaan.

Neljäs aamu alkoi harmaana. Heti aamusta ei satanut, mutta tunnin verran kuljettuamme sade alkoi. Ja se jatkuikin sitten koko päivän. Sadetta, tuulta ja kylmää. Tauot jäivät vähälle, kun sateessa ei tehnyt mieli pysähdellä. Lounasta söimme mukavan jyrkän rinteen suojassa, johon tuuli ei ottanut juuri yhtään. Mutta harmillisesti huonossa näkyvyydessä tulkitsimme maastoa väärin ja päädyimme liian etelään. Tässä kohtaa huomasi sen, että etenkin huonommassa näkyvyydessä, ja muutenkin jos ei ole varma, niin kannattaa välillä vilkaista kompassia ja varmistaa, että on oikeassa suunnassa.

Otimme GPSn käyttöön ja paikansimme itsemme sillä. Käytimme sitä myös takaisin reitillemme palaamiseen. Päädyimme lopulta sille polulle, jota halusimmekin seurata ja kuljimme sitä järveä kohti. Löysimme kelvollisen telttapaikan ja leiriydyimme. Kaikki olivatkin jo väsyneitä ja vaihtelevassa määrin kylmissään tai märkiä. Itsellä kuoriasu piti hyvin kuivana, mutta vasen kenkä päästi kärjestä vettä läpi. Koko päivän jatkuneessa sateessa kenkä oli lopulta aivan märkä.

Ihmettelin hieman, kun oma kompassini tuntui näyttävän ihan kummia suuntia, kun kääntyilin paikallani. Keksin sitten, että Ospreyn juomarakon letkun suuosassa on magneetti ja sille vastinkappalemagneetti rinkan rintaremmissä. Sitten kun ottaa kompassin taskusta ja katsoo suuntaa, niin se osoittaa koko lailla itseä kohti. Ei kovin hyvä. Siispä rintaremmimagneetti heti pois ja juomaletkun suuosa kauemmas. Sitten kun kompassia piti vähän kauempana itsestä, se toimi luotettavasti. Nyt kotiin tultua, otin magneetin pois suuosasta, ei enää häiritse kompassin toimintaa.

Opimme Minnalta myös hyvän vinkin sateeseen: kertakäyttökumihanskat. Ne ohuudestaan huolimatta pitävät kädet lämpiminä jatkuvassa sateessakin. Uskomatonta, mutta toimii. Ilmeisesti vapour lock ilmiö, josta jotkin talviretkeilyartikkelit ovat puhuneet.

Sateessa kulkiessa keskittyi paljon vain pääsemään eteenpäin. Välillä ihailin sadetta ja pilviä, mutta enimmäkseen mieli oli kiinni etenemisessä. Minä itse satun pitämään sateesta, kuten on varmaan käynyt ilmi, joten ihan mielelläni taivalsin päivän vaakasuorassa sateessa ja tuulessa. Isolta ostalta nautin siitä. Jossain vaiheessa vain alkoi tulla kylmä, enkä ollenkaan ajoissa pyytänyt taukoa, jotta saan lisäpaidan päälleni. Kun vihdoin niin tein, niin olo lämpeni ja mielialakin kohosi taas.

Viidentenä aamuna ei enää satanut. Olimme muutenkin suunnitelleet päivästä helpon ja rennon. Lyhyt siirtymä, leiri aikaisin pystyyn ja järven rantaan nautiskelemaan ja Sadun tapauksessa kalastamaan. Aloitimme kuivattelemalla varusteita kaikessa rauhassa. Siirtymään kuului korkean tunturin huiputus ja maisemien ihailu. Siellä täällä paistoi aurinkokin. Tunturin rinteestä löytyi mukava leiripaikka jo iltapäivällä. Loppupäivä meni leppoisasti rentoutuen.

Poroja toki näkyi, kun pohjoisessa Lapissa oltiin. Niitä oli siellä täällä aina muutama kerrallaan. Kovin arkoja olivat, lähtivät jo kaukaa juoksemaan karkuun. Esittivät kuinka keveästi tunturissä pääsee juoksemaan, ihan hetkessä viereisen tunturin rinteelle.

Silloin tällöin läheltämme pyrähti lentoon kiiruna tai riekko, joita minä en toki tunnista, mutta näin Minna sanoi. Silloin tällöin taivaalla kaarteli joku petolintu etsien saalista.

Kuudentena päivänä aloimme matkan kohti lähtöpaikkaa ja autoa. Kuljimme tunturien rinteitä kohti pohjoista. Sää pysyi puolipilvisenä ja miellyttävänä. Tuuli oli yhä kylmä korkeammalla ja sitä vastaan piti suojautua.

Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme kohti jokea, jota olimme alkumatkasta seuranneet. Nyt tarkoitus oli laskeutua alas jokilaaksoon ja tehdä kahlausharjoitus. Muuten kaikki purojen ylitykset olivat menneet helposti kenkiä pois ottamatta, mutta me halusimme tehdä myös kahlausharjoituksen. Siispä laskeuduimme joen varteen ja etsimme sopivaa ylityskohtaa. Minna selitti kuinka veden virtauksesta voi päätellä syvyyttä ja minkälainen on hyvä ylityskohta. Kahlasimme hieman alle polveeen olevassa vedessä vastarannalle ehkä kymmenen metrin matkan. Kyllä oli kylmää! Söimme vastarannalla lounaan ja kahlasimme takaisin. Reitti jatkui kiipeämällä pois jokilaaksosta ja yhytimme karttaan merkityn polun tunturista. Jollakulla oli kota erään pienen järven rannalla.

Viimeiseksi yöksi jäimme polun ja puron risteykseen, vai parin kilometrin päähän autosta. Söimme ja juttelimme vaelluksestamme. Annoimme Minnalle risuja ja ruusuja kurssista.

Viimeisenä päivänä oli vain parin kilometrin siirtymä autolle ja kotia kohti lähtö. Sadun jätimme Nuorgamiin, jossa hänellä oli auto parkissa. Minnalla oli asiaa Ivaloon ja hän antoi minulle samalla kyydin sinne.

Harmi vain, että Google Mapsistä katsoen "Ivalo linja-autoasema" näyttää Ivalon vanhalle linja-autoasemalle, josta bussit eivät enää kulje. Huomasin sen tietenkin siinä kohtaa, kun oma linja-autoni oli jo mennyt. Päivän viimeinen, tietenkin. Selvisi, että "Ivalo matkahuolto" näyttää Google Mapsissä oikean paikan. Noh, soitto Minnalle ja hän poimi minut kyytiin ja koitettiin ajaa bussia kiinni, mutta se todettiin nopeasti toivottomaksi. Minna kuitenkin tuntee ihmisiä ja sai minulle nopeasti yösijan Kiilopäältä, jonne hän minut heitti. Viivähdin siellä siis yhden ylimääräisen yön ja lähdin kotimatkalle seuraavana päivänä.